Rinnakkaissuhteellisuusteoria

Olemme soitelleet. Puhelut ovat olleet kahden ystävystyvän naisen puheluita. Arjen jakamista, toiveita, harmin aiheita. En tiedä onko suhteesta puhumisen välttely ollut tietoista vai käytännönsyistä mahdotonta. Emme ole valinneet puheluillemme mitään tiettyjä kellonaikoja, jolloin tietäisimme olla paikassa, jossa voisi puhua täysin avoimesti asiasta kuin asiasta.

Vaikka aiheemme ovat olleet korostetun arkisia, olen nauttinut puheluistamme. Puhuminen on ollut luontevaa ja turha jännityskin on karissut. Tällä hetkellä on vaikea sanoa onko välillämme seksuaalista jännitettä. Yritän tietoisesti tukahduttaa kaikki seksiin, seksuaalisuuteen viittaavat kommentit. Pidättäydyn jopa imartelusta. En halua tehdä Naisen oloa tukalaksi. Seksi, naisten välinen seksi, mahdollisesti se seksi mikä hänen ja minun välillä tapahtuisi on juuri se asia joka saa Naisen panikoimaan. Hänen on itse työstettävä ajatusta, mietittävä onko suhteellamme mahdollisuutta edetä fyysisyyteen asti.

Nainen on huolissaan siitä, että minä mahdollisesti koen itseni vedätetyksi. Ymmärrän täysin, että tässä vaiheessa ei voi tietää mihin kaikki johtaa. En halua olla niin laskelmoiva, että jätän tämän tähän vain siksi ettei meistä kumpikaan ole varma mitä tuleman pitää. Pidän Naisesta. Haluan antaa hänelle ja itsellenikin mahdollisuuden kasvaa fyysiseen suhteeseen.

Aavistukseni oli oikea. Nainen epäröi. Epäilee itseään. Pelkää tekojensa lopullisuutta. Vaikkei tämä minulle yllätyksenä tullut, tuntuu se silti siltä, että minun olisi pitänyt uskoa intuitiotani heti alussa. Ei sillä, että minulla olisi ainakaan tässä vaiheessa mitään menetettävää, mutta silti tuntuu, että leikin tulella. Nainen ajattelee varmasti aivan samoin, hänkin leikkii tulella, mutta hänellä on paljonkin menetettävää.

On aivan turhaa etsiä tälläisestä viritelmästä järkevyyttä. Jos haluaa, että tämän kaiken pystyy selvittämään järjellä, on viisain luovuttaa heti alkuunsa. Ei tälläisessä ole järjen hiventä. Rinnakkaissuhde on puhtaasti tunteisiin ja tarpeisiin perustuva ratkaisu. Ainoa järkeen käypä asia tässä on, että kaikki tapahtuu ilman salailua puolisolta.

Yritän kaivautua muistojeni syövereihin ja muistaa mitä itse ajattelin ennen ensimmäistä suhdettani naiseen. En todellakaan muista olleeni millään lailla järkevä tai harkitsevainen. Minua ajoi suunnaton halu tietää. Halusin tietää liki hinnalla millä hyvänsä onko fantasiani totta. Tunnenko todella samoin todellisessa elämässä kuin kaikissa niissä mielikuvissa. En minä harkinnut tekojani. Ainoa järkevä asia mitä halusin varmistaa oli, että kaikki tapahtuisi avoimesti ilman salailua Mieheltä ja suurinpiirtein hänen tahtiinsa. Etenenin vääjäämättä tavoitteeseeni selvittäen kaikki ne esteet, joita parisuhde toi eteeni.

Minun täytyy kunnioittaa Naisen halua järjestellä asioita päässään. En yritä ohjailla häntä tässä asiassa. Yritän olla rohkaisematta. Painostamisesta puhumattakaan. Naisen täytyy itse selvittää tämä asia itselleen. Minun on vain odotettava kumpi vie voiton, järki vai tunteet.

Tapaaminen Naisen kanssa oli hämmentävä. Pari tuntisesta kohtaamisestamme jäi positiivinen tunne, vaikka selkeitä vastauksia minulla ei ole antaa edes itselleni siitä mitä tunnen. Istuimme hetkittäin tiiviisti toisiamme silmiin tuijottaen kuin etsien vastauksia. Nainen tuntui selkeästi haluavan nähdä minusta sen mitä etsi, katse oli hetkittäin lähes kestämätön.

Minä käyttäydyin tyypilliseen hermostuneeseen tapaani. Vääntelehdin tuolissani, etsin asentoa, hieroin niskaani, raavin hiuslakan ärsyttämää ihoani, välillä tuojottelin ikkunasta ulos kaukaisuuteen, kuin väistääkseni Naisen katsetta. Puhuin puhumasta päästyäni, ummet ja lammet. Tiesin niin käyvän. Jännittyneisyys laukaisee minussa puhumisen tarpeen, tiedostan sen, mutten voi sille mitään.

Jännite oli aivan eri luokkaa kuin taannoisilla sokkotreffeillä. Vaikka emme pystyneet tilasta johtuen puhumaan mahdollista suhdetta sivuavia aiheita, jännite välillämme oli selkeä,  tai ainakin minä reagoin tilanteeseen voimakkaasti. Nainen vaikutti rauhalliselta ja hillityltä. Vain paljon puhuva katse kertoi, että pinnan olla tapahtui jotain normaalista poikkeavaa.

MInusta aika oli aivan liian lyhyt. Olisin halunnut puhua "oikeistakin" asioista, mutta minun oli hyväksyttävä se, että ensimmäisen kohtaamisen tarkoitus oli vain ottaa kemioistamme selvää. Kyllä me jotain selvyyttä asiaan saimme, se on varmaa.

Ilta meni hiljaisissa merkeissä. Lopulta minun oli palkko laittaa Naiselle viestiä ja kysyä onko kaikki hyvin. Sain kysymykseeni vastauksen, mutta se sai minut aavistelemaan, että jotakin on "meneillä". Minun ei auta muuta kuin odottaa.

Sovimme tapaavamme tällä viikolla. Nainen lähetti minulle yllättäen viestin, jossa kysyi suoraan haluanko tavata tällä vai ensiviikolla. Olen todella tyytyväinen, että hän oli aloitteellinen. Kun Nainen on valmis tapaamaan, minäkin olen, olen ollut jo tovin.

Nainen on kertonut jo useaan otteeseen jännittävänsä suunnattomasti kohtaamistamme. Puolittain hän tuntuu odottavan torjuntaa, miettii haluaako heti tietää, jos en tahdo tavata enää. Toivon, ettei tuo kaikki johdu liian heikosta itsetunnosta. Itsensä hyväksyminen ja arvostaminen, rakastaminenkin on ensiarvoisen tärkeää. Jos omaa arvoaan tai kelpaamistaan kyseenalaistaa jatkuvasti, ei elämä pysy tasapainossa. Ihmisen joka elää rinnakkaissuhteessa täytyy uskoa itseensä ja siihen mitä tekee. Toki meille kaikille tulee heikkoja hetkiä ja tarvitsemme vakuuttelua. Mutta liiasta epävarmuudesta tulee suhteessa taakka, joka lopulta tuhoaa suhteen.

Olen koettanut muistuttaa, että saattaahan käydä niin, että hän ei halua tavata minua uudelleen. Yhtä lailla Nainen saattaa torjua minut. Vaikka keskustelujemme perusteella moni asia täsmää luonteissamme, harrastuksissamme, arvoissamme, fyysisen kiinnostuksen määrä puolin ja toisin on lopulta se määräävä tekijä. Jos emme koe toisiamme seksuaalisesti puoleensavetäviksi, millään muulla ei oikeastaan enää ole väliä. Toki voimme jatkaa tutustumista kavereina, mutta fyysisen suhteen mahdollisuus on silloin menetetty.

En muistanutkaan että tämä olisi tälläistä, hyvällä tavalla raastavaa. Tiivis sähköpostien vaihtomme lisää kasvavaa uteliaisuutta ja uskoa siihen, että tämä voisi edetä. Vaikka vannoin itselleni, etten painosta Naista tapaamiseen, en kuitenkaan voinut olla mainitsematta kuin ohimennen, että tekisi jo melkein mieli kysyä milloin tapaamme. Yritin heittää sen kevyesti ja ilman sen suurempaa tarvetta vastaukseen, jätin pois jopa kysymysmerkin. Nainen tarttui kommenttiini, tahtoisi jo tavata myös, vaikka järki sanoo, että on liian aikaista. Nainen on ilmeisesti kasannut ensitapaamisellemme melkoiset toiveet, jopa paineet. Ovatko ne paineet kohdistuneet minuun vai häneen itseensä?

Joskus olen tullut siihen johtopäätökseen, että liian pitkä kirjoittelukaan ei ole ihan paras ratkaisu. Ihmisellä on taipumus luoda oma mielikuvansa toisesta meilien tai muun kasvottoman kirjoittelun perusteella. Harvemmin tuo mielikuva on todellisuutta heikompi. Todellisuus jää yleensä haaveiden ja toiveiden jalkoihin, tulee pettymys. Se että olemme vaihtaneet valokuvia helpottaa tietysti tilannetta, emme ole täysin kasvottomia toisillemme. Mutta en silti halua, että minusta tulisi joku romanttisen sadun sankaritar, siihen rooliin minusta ei ole.

Minun järkeni taas sanoo, että meidän olisi tavattava mahdollisimman pian. Nyt kun alkaa näyttää siltä, että kirjoittelun perusteella tässä on mahdollisuus, olisi tavattava ja todettava riittääkö kemia myös elävässä elämässä. Tuntuuko suhteen mahdollisuus välillämme edelleen, kun katsomme toisiamme silmiin. Meillä ei oikeastaan ole mitään, ennenkuin tuo tosiasia on saatu selville. Vain tapaaminen kertoo onko järkeä jatkaa.

Mutta ymmärrän hyvin. Naiselle tapaaminen on iso asia, todellinen haaste. Vaikka tapaaminen tulee olemaan koko tutustumisemme käännekohta, ei sille silti saisi asettaa liian suurta painoarvoa. Vastasinkin Naisen kauhisteluihin tapaamisen "kamaluudesta", ettei asiasta kannata tehdä liian suurta numeroa, se on vain kupillinen kahvia saman pöydän ääressä tai lounas. Kaikki muu selviää ilman sen kummallisempia seremonioita.

Nainen kysyy mitä haluan suhteeltamme, jos kaikki sujuu niinkuin toivomme. Minulla ei oikeastaan ole kuin yksi vastaus. Haluan pitkäaikaisen suhteen jokaisella tasolla. Vastaako se Naisen haavetta suhteesta naiseen jää nähtäväksi. Oikeastaan minulla ei ole enää mitään tehtävissä, kaikki on Naisesta kiinni. Minun vihreä valoni on palanut jo pitkään.

Ensimmäinen askel on nyt otettu. Olemme puhuneet puhelimessa. Jännitin aivan valtavasti kun odotin Naisen puhelua. Vilkuilin kelloa, yritin tehdä muka jotain tärkeää ja tunsin vatsaani vääntävän jokaisella kellon vilkaisulla. Kaikki tuo sillä hyvällä tavalla, tavalla jolla sydämen kuuluukin läpättää sellaisessa tilanteessa.

Puhelu vihdoin tuli. Heti alussa kaikki tuntui kovin luontevalta. Naisen hieman hempeä tyttömäinen ääni kuullosti varmalta ja avoimelta. Tottakai tunnustin jännittäväni, se oli varminta siinä tilanteessa. Olen toivoton höpöttelijä kun jännitän, senkin oli kertonut Naiselle ennakkoon. Tuntui parhaalta olla avoin tälläisissäkin asioissa, en missään nimessä halunnut vaikuttaa hyökkäävältä. Olin jo viestittelymme alussa ollut todella aktiivinen, tehnyt itseäni tykö viimeisen päälle.

Juttelimme niitä näitä, kiertelimme puhelun todellista syytä. Lopulta kysyin Naiselta suoraan mitä hän ajattelee tästä kaikesta. Hän puhui syistä ja seurauksista. Nainen kertoi niistä pienistä tapauksista ja hetkistä, jotka olivat johdattaneet hänet etsimään toista kaltaistaan. Puhuimme "ensimmäisestä kerrasta" ja sen aiheuttamasta epäröinnistä, jopa pelosta.

Tiedän, olemme kovin eri vaiheissa tätä prosessia. Nainen vasta etsii itseään ja minä olen jo kokenut kaiken tuon myllerryksen. Voisi tietenkin miettiä onko viisasta ryhtyä suhteeseen naisen kanssa, joka kaikin puolin vaikuttaa vasta bi-uteliaalta. Voiko suhde onnistua Naisen kanssa, joka on vahvasti romantisoinut naisten välisen rakkauden, koska todellisuus saattaisi särkeä sen siihen törmätessään? 

Minusta tuntuu ettei minulla ainakaan ole mitään hävittävää. Uskon, että Nainen aikoo ottaa tunteistaan ja toiveistaan selvän joka tapauksessa. Jos se en ole minä, se tulee olemaan joku toinen. Minä olen kokenut rinnakkaissuhteen negatiivisenkin puolen, selvisin siitä, selviäisin tästäkin jos jokin menisi vikaan.

Onneksi sentään olemme samaa ikäluokkaa. Samantyyppiset lähtökohdat ja arvot. Nainen vaikuttaa järkevältä ja tasapainoiselta, tyytyväiseltä elämäänsä ja arkeensa. Minulla ei ole pienintäkään ajatusta jättää tätä tähän, kaikkea muuta. Uskon, että asiat tulevat etenemään ja tapaamme pian kasvotusten. Kunhan ensin soittelemme toisen kerran =)

Taannoiset sokkoreffit jäivät mieleeni toisessakin mielessä, kuin vain ajatuksena, että olen taas mukana "kuvioissa" . Vaikka treffien anti jäi suhteellisen laihaksi, eikä treffikumppanini herättänyt minussa lainkaan sellaista tunnetta joka on tarpeen, jos aikoo naista tapailla vakavammalla mielellä, jotain mietittävää sain kuitenkin.

Moninaisten keskustelujemme, pohdintojemme, kysymystemme ja vastaustemme keskellä tapaamani nainen esitti minulle kysymyksen, jota en muista ihan viime vuosina pohtineeni. Olin kertonut hänelle melko avoimesti menneisyydestäni, koska tuntui ettei minulla ole mitään peiteltävää ja hän tuntui olevan aidosti kiinnostunut. Hän kertoi myös niistä lähtökohdista jotka olivat tuoneet hänet samaan pöytään kanssani päivällistämään.

Kun treffiseuralleni kävi ilmi, että edellisen rinnakkaissuhteeni rikkoutumisesta oli kulunut jo noin 2,5 vuotta, hän kysyi, olisko mahdollista, että minun Mieheni olisi nyt helpottuneena todennut sen kaiken olleen vain jokin vaihe elämässäni ja nyt se olisi "luojan kiitos" käyty läpi ja ohi?

Joskus jään sanattomaksi, juuri silloin minulle kävi niin. En todellakaan tiennyt mitä olisin vastannut. Kysymys yllätti minut täysin. Änkytin jotain epämääräistä, siitä ettei tuon tyyppisestä mahdollisuudesta ole Miehen kanssa keskusteltu, joten en voi olla täysin varma, mutta luulen, ettei hän näe asiaa niin.

Luulen, en tiedä. Voisin kuvitella, että joskus Mies on toivonut tämän olevan vain vaihe. Itsekin olen toisinaan ajatellut, jopa toivonut, että tämä on vain juttu josta lopulta pääsen yli ja palaudun "normaaliksi" omaksi itsekseni. Ehkä se toisilla meneekin niin, en minä tiedä. Vuosien kuluessa moinen ajatus on kuitenkin karissut. On käynyt selväksi meille molemmille, että tälläinen minä olen. Olen ollut ilman naissuhdetta vain siitä syystä, että minulle sopivaa ihmistä ei ole osunut kohdalle. Tämä tosiasia on ollut selvää myös Miehelle.

Minua jäi kiinnostamaan miksi tapaamani nainen kysyi minulta tämän kysymyksen? Oliko hänen näkemyksensä se, että tälläiset asiat ovat hyvin pitkälti tahdon asioita? Sen myönnän, että on täysin minun omasta tahdostani kiinni toteutanko omat bi-seksuaaliset ja polyamoristiset toiveeni, mutta se että olen tälläinen ei ole minun valintani.

Ehkä hänen ajatuksensa perustuivat pelkästään siihen kokemukseen joka oli häntä lähinnä, eli hän itse. Se että elää kaukoavioliitossa miehen kanssa, joka ei hyväksy suhdetta toiseen mieheen, mutta näennäisesti hyväksyisi naissuhteen, voisi olla syy miksi heteronainenkin voisi harkita lesbistä suhdetta. Yksinäisyys, niin henkinen kuin fyysinenkin voi ajaa ihmeellisiin tekoihin.

Tähän kontekstiin sidottuna ajatus bi-seksuaalisuudesta jonkinlaisena vaiheena elämässä, tuntuu aivan ymmärrettävälle. Lesbinen suhde jäisi muistoihin ajanjaksona, jolloin toinen mahdollisuus olisi ollut fyysisen kontaktin totaalinen puuttuminen toiseen ihmiseen. Seksuaalisuus ja sen toteuttaminen on kuitenkin perustarve meissä kaikissa.

Tämä on vain yksi näkemys ihmisistä ja heidän vaikuttimistaan. Totuus voi olla aivan toinen. Ehkä hän vain sattui kysymään kysymyksen, joka hänen mieleensä juuri sillä hetkellä juolahti.

Tänä kesänä opin jotain uutta suhteestamme, siis minun ja Miehen. Joskus kauan aikaa sitten olen kysymyksen seurauksena pohtinut uhrautumista ja onko se suhteessamme läsnä. Kesällä Mies avautui minulle tavalla, joka viimeistään karisti epäluulot siitä, että uhrautuuko Mies suhteessamme. Hänen tekonsa vahvisti sitä tietoisuutta, että hän itse tietää mihin pystyy ja mihin ei. Mies itse haluaa vaikuttaa siihen mitä suhteemme sisällä tapahtuu.

Olen jonkin verran kirjoittanut minusta alistumiseen, nöyryyteen ja kipuunkin mieltyneenä henkilönä, subina. Aihe ei ole koskaan ollut Miehen mieleen. Hän on kokenut sen pelottavana, liian erilaisena maailmana, eikä koskaan ole halunnut olla osa sitä maailmaa, ei edes minun mieliksi.

Osaltaan olin ajatellut, että aiheen tuomia negaatioita helpottaisi tutustuminen Ystävääni. Vaikka Mies oli hänet ohimennen muutaman kerran tavannut, ei todellista lähentymistä, tutustumista suuntaan tai toiseen ole tapahtunut. Korjasin asian viime jouluna, jolloin kutsuin Ystäväni viettämään meille perhejoulua. Vietimme liki viikon yhdessä. Muutaman illan istuimme kolmestaan takapihalla kylpytynnyrissä pipot päässä jutellen kaikesta, Buddhalaisuudesta Bdsm:ään. Istuimme olohuoneessa kynttilän valossa nauttien punaviiniä, katsoen televisiota tai vain ollen hiljaa. Nukuimme jopa samassa vuoteessa. Se viikko ihmillisti Ystäväni Miehen silmissä.

Kesällä sain kutsun häihin. Ystäväni ja minun yhteisien ystävien häihin. Minut kutsuttiin kaason avecin ominaisuudessa. Menin hääpaikalle jo päivää ennen vihkimistä, auttamaan kaikessa missä voin. Työtä olikin vielä paljon. Pari pääsi onnellisesti avioliiton satamaan ja minä olin saanut tarpeellisen viikonloppuloman.

Vaikka Ystäväni ja minun välillä on vahva D/s vire, on toimintamme asian tiimoilta erittäin hienovaraista ja tulkittavissa muullakin tavoin. Asiat joilla toteutamme D/s suhdettamme Bdsm bileiden ulkopuolella ja suljettujen ovien ulkopuolella ovat meille erittäin luontevia, yksinkertaisia asioita, eleitä, ilmeitä, äänenpainoja, pieniä tekoja.

Ymmärrän, että herää kysymys, miten ihmeessä tämä  kaikki liittyy aloitukseeni. Kun saavuin kotiin, sanoi Mies minulle jotain joka pysäytti minut. Hän kertoi nähneensä painajaista jossa saavuin kotiin mustelmaisena ja täynnä ruhjeita. Hän oli liki kauhulla odottanut minua kotiin täynnä jälkiä. Miehelle jäljet aiheuttavat ahdistusta, minä rakastan merkkejä ihossani, niiden muotoja, värejä ja elämistä ajan kuluessa. Hän koki suurta helpotusta kun palasin ilman jälkiä kivusta, alistumisesta ja nöyrtymisestä. Minä tunsin voimakasta myötätuntoa ja kiitollisuutta, että hän oli puhunut pelkonsa ja ahdistuksensa sanoiksi.

Ymmärsin jotain, en halua tuottaa hänelle tämän kaltaista tuskaa. Myönnän, että tietyistä asioista luopuminen tulee tuntumaan haikealta, mutta ymmärrän senkin, että voin saada kaipaamia asioita myös ilman jälkiä. On muitakin keinoja. Alusta alkaen olen kokenut alistumisen henkisenä matkana. On vain opeteltava kokemaan toisin, jos en niin tekisi, vaatisin todellakin Mieheltä uhrautumista ja vaatia en halua. On vain kuultava sanat joita minulle sanotaan.

Syksy saapui ja minä aktivoiduin. Minuun syksy vaikuttaa aina niin. Laitoin muutaman ilmoituksen ja vastasin muutamaan. Kävin jopa yksillä sokkotreffeillä. Löysinkö mitään? Ehkä. Aivan, sanon ehkä, koska mitään varmaan ei voi vielä sanoa, emme ole edes tavanneet vielä kasvotusten.

Tunne tästä ihmisestä on niin vahva, että puhuin jo Miehelle. Kerroin toki sokkotreffeistänikin, ihan vain siksi, että tapoihini kuuluu kertoa kaikki olennainen. Olisi toki helppoa jättää vain osa kertomatta, sanoa vain olleensa ostosreissulla toisessa kaupungissa. Mutta minusta se ei vain mene niin, menin ensisijaisesti tapaamaan naista ja Mies ansaitsee totuuden.

Sokkotreffit eivät siis tuoneet mitään tullessaan. Toki vietin mukavan kaksi ja puolituntisen jutellen elämästä, omastani ja hänen. Sain syödäksenikin. Tuntui virkistävälle päästä sukeltamaan toisenlaiseen arkeen, täysin erilaiseen kuin omani. Mitään romanssia välillemmehän ei syttynyt. Jo lause "en koskaan voisi ihastua naiseen" sanoi minulle sen, että ei luvassa ole ainakaan yksipuolista ihastumista. Välillämme ei ollut kipinän kipinää.

Meillä jokaisella on omat motiivimme etsiä suhdetta, naiseen, mieheen, ihmiseen. Aina suhteen osapuolilla ei ole samat syyt, tarpeet tai toiveet suhteen solmimisen takana. Mutta joskus kuitenkin motiivit voivat olla niin kaukana toisistaan, että olisi sulaa hulluttaa lähteä rakentamaan suhdetta siihen suuntaan, kuin minulla on toiveissa. Minä tunnen itseni, joten en edes yritä aktiivisesti vakuuttaa toista mahdollisuuksistamme, jos itse tiedostan jo ensi hetkillä ettei tästä tule mitään. Kohteliaasti sanomme, että jäämme pohtimaan asiaa. On helpompi tuoda julki itsestäänselvyys vaikka tekstiviestillä, ja niinhän siinä kävikin. Olimme molemmat samaa mieltä.

Hauska yhteensattuma sinällään. Kun saavuin takaisin sokkotreffeiltäni, minua odotti viesti tältä naiselta josta vahva tunteeni kumpuaa. En väitä, että olisin jo ihastunut häneen, minä olen vain valtavan kiinnostunut tutustumaan häneen. Hänessä yhdistyy niin monta ominaisuutta suhteessa siihen mitä naisessa toivon, että tuntuu melkein liian hyvältä ollakseen totta. Olin jo aikaa sitten törmännyt hänen profiiliinsa eräässä deittipalvelussa ja ajatellut, että tuossa hän on. Laitoin hänelle viestin ja jäin odottamaan. Aikaa vierähtikin tovi, sen verran pitkään, että lopetin jo odottamisen. Hän oli jo löytänyt jonkun toisen tai sitten en vain vastannut hänen hakuaan.

Lopulta hän vastasi ja minä tunsin suunnatonta iloa. Kyllä, ilo oli se tunne. Tunne, että ehkä sittenkin! Jospa kuitenkin on mahdollista löytää se ihminen jota etsin ja jonka vakaasti kaikesta huolimatta uskon olevan olemassa. Ymmärrän että oli aivan liian aikaista miettiä moista, mutta kyllä se väkisinkin mielen valtasi, toiveikkuus.

Olimme olleet Miehen kanssa erossa koko viikon ja sen viikon aikana tutustuin yhä enemmän tähän naiseen. Naisen aiheuttama toiveikkuus oli pakko jakaa Miehen kanssa. Mies kuunteli kiinnostuneena puhetulvaani, esitti tarkentavia kysymyksiä ja oli selkeästi huvittunut. Mutta kaiken sen uteliaisuuden, huvittuneisuuden ja myötäilon alla eli myös vakavampia ajatuksia.

Välillä, silloin tällöin olemme puhuneet siitä mitä tapahtui edellisen rinnakkaissuhteeni loppumetreillä ja sen jälkeenkin. Mies ei ole kantanut sitä suhteessamme mukana, kuten en minäkään. Toisinaan aiheesta on virinnyt kiihkoton keskustelu, siis nimenomaan keskustelu. Voisi odottaa tai olettaa, että riitelisimme aiheesta, mutta onneksi niin ei ole. Jos se kaikki tapahtunut olisi jäänyt kaihertamaan välillemme, olisi täysin turhaa enää yrittää ryhtyä uuteen yritykseen. Miksikö kerron tämän? No siksi, että minut vakavoitti kysymys jonka Mies minulle esitti, tai oikeastaan se ei ollut kysymys, se oli toteamus. "Minusta on hienoa, jos olet löytänyt jonkun, mutta onhan varmaa, että se edellinen ei tule toistumaan...". Miehen huomio, joka ei todellakaan ollut pahantahtoinen tai ivallinen, pysäytti minut ajattelemaan. En oikein osannut vastata tuohon kuin sillä mutulla mikä minulla on.

Tunne, intuitio, järjen ääni, se on vaivannut minua ennenkin, aina en ole sitä suostunut kuuntelemaan, joskus huonommalla menestyksellä kuin joskus toiste. MInulla ei ole tällä hetkellä kuin mutu johon luotan. Olen varma tai ainakin niin varma kuin tässä maailmassa voi olla, että tämä ihminen johon olen törmännyt, ei tule tekemään elämästäni, elämästämme yhtään sen hankalampaa kuin se käytännön syistä mahdollisesti tulee olemaan. Näin vastasin. En siksi että hän halusi sen kuulla, vaan siksi että todella uskon siihen. Miksikö? Ihan vain siksi koska minusta nyt vain tuntuu siltä.

Voisi tietysti olettaa, että haluni uskoa mutuuni on vain alkeellinen keino narrata itseäni. Keino joka antaa minulle mahdollisuuden sotkeutua taas mahdottomaan. Epätoivoinen yritys onnistua kaiken uhalla. Vaikka siitä kaikesta on jo verrattain paljon kulunut aikaa, on sen kokemuksen antama opetus pysynyt kirkkaana mielessäni. En aio enää haukata isompaa palaa kuin pystyn nielemään.

Ja mitään ei tapahdu. Syy siihen on osaltaan siinä, että olen poistanut itseni "markkinoilta". Kaikki ne profiilit ja ilmoitukset, deletoitu. Yksi vanha ilmoitus taitaa roikkua jossain saitilla, mutta postia siitä en tule saamaan, koska hävitin siihen liittyvän sähköpostiosoitteen. En tosin usko, että ilmoitusten poistaminen vaikutti suuntaan tai toiseen, ei niitä yhteydenottoja tullut silloinkaan kun niitä odotin.

On jotenkin sellainen "tämä oli sitten tässä" fiilis. En oikein tiedä mitä tunnen, jonkinlaista kaihoa ehkä, mutta pahin turhautuminen on jo laantunut ajan mennessä menojaan, ja elämän myös. Ei tämä tietenkään poista sitä tosiasiaa, siitä mikä minä olen, ei. En vaan enää jaksa toivoa ja odottaa, tehdä aloitteita ja pettyä.

Menköön elämä omalla painollaan, tuokoon vastaan mitä on tuodakseen.

Tilannekatsausta kuinka hankkeeni etenee. Uudistin kaksi treffi-ilmoitustani ja lisäsin yhden uuden. Tämä uusi on poikinut nyt kahden eri miehen yhteydenoton, ei muuta. Tuntuu lähes toivottomalle, sitä kai se onkin. Luulisi, että jos ilmoitan asuinpaikkakuntani haussa, että edes joku uteliaisuudesta ottaisi yhteyttä. Mutta ei. Muutamassa ilmoituksessa on jopa kasvokuva, mutta sekään ei madalla kynnystä yhteydenottoon. Ehkä kasvokuvani myötä ulkoinen olemukseni konkretisoituu liian nopeasti ja mielikuvien tasolla tapahtuva kiinnostuminen lopahtaa heti alkuunsa. Kuka tietää.

Lulun kanssa suunnittelimme lähtevämme kuun vaihteessa taasen kokeilemaan Seta:n kekkereitä. Tällä kertaa suuntaamme eri paikkakunnalle kuin ensimmäisellä kerralla. Matka on liki sama, joten mieluummin menemme katsastamaan uuden paikan. Enemmän odotan iltaa Lulun kanssa, kuin itse bileitä. En usko, että meno parisataa kilometriä lännempänä on sen ihmeempää, mutta mentävä on katsomaan.

Olen yrittänyt miettiä, onko vielä jotain mitä voisin tehdä. Jotain mikä edistäisi asiaani. Voisinko tehdä enemmän ja mitä se olisi. Ehkä olen kaavoihini kangistunut ja en osaa ajatella kuin baareissa notkumista ja chateissä pyörimistä. Noista kumpikaan ei ole mielekästä, eikä järkevää. Uusia harrastuksia en kaipaa, saan aikani kulumaan nytkin ihan mukavasti näillä mitä on. Ja mitä harrastuksiin tulee, olen siirtynyt vanhoista kuvioista uusille urille, joten senkään suhteen ei ole enää parantamisen varaa, eikä haluakaan.

Tämä on tilanne naisrintamalla. Ei siis kovin hääppöinen. Pidän harvakseltaan yhteyttä niihin muutamiin uusiin tuttavuuksiin, jotka ovat elämääni osuneet tässä matkan varrella. Mutta koskaanhan näistä ei mitään vakavampaa kasva. Antaa ajan kulua.

Viimeaikainen kysymysryöppy herätti minut muistelemaan menneitä. Ihan hauskaa sinänsä, vaikka en olekaan tässä blogissa kyseisistä asioista jutellutkaan. Kun aloitin kirjoittamaan, tein tietoisen päätöksen, että kirjoitan siitä mitä on todellisuuteni juuri nyt. Vahva pyrkimykseni eteenpäin on se rakentava voima tämän ajatuksen takana. Vaikka kaikki mitä on tapahtunut "alussa" on suuressa roolissa siinä, mikä minä olen nyt, en juuri tunne tarvetta puhua siitä kaikesta.

Mutta nyt kun eteeni on asetettu kysymyksiä siitä kuinka asiat ovat lähteneet, syntyneet, on ollut "pakko" analysoida niitäkin aikoja, tässä yhteydessä. Ei ole vaikeaa kirjottaa siitä mitä on ollut, vaikeaa on ehkä muistaa niiden aikojen voimakkaat tunnelataukset, toiveineen ja pelkoineen. Aika tosin on tehnyt sen, että on helpompi nähdä kaikki tapahtunut, syyt ja seuraukset objektiivisemmin yhtenä suurena kokonaisuutena.

Vaikka olen ottanut suuria riskejä parisuhteessani, en kadu tekemiäni päätöksiä. Ehkä jos asiat olisivat menneet toisin, katuisin? Jos olisin rikkonut jotain lopullisesti, toivoisin, etten oli sellainen kuin olen? En tiedä. Toki olisi tekopyhää väittää että kaikki on ennallaan. Ei ole. Vaikka en ole suhteessani Mieheen särkenyt mitään, olen silti muuttanut jotain lopullisesti.

Edelliseen kirjoitukseeni tullut kysymys, herätti minut huomaamaan, että vuosi on kulunut edellisestä rinnakkaissuhteestani. Vuosi on tuntunut lyhyeltä ajalta. Puolet siitä vietin toipumiseen ja unohtamiseen. Tai ei kai koskaan voi unohtaa. Enkä haluakaan unohtaa. Oli meilläkin hetkemme. Liki puolet vuodesta olen ollut valmis uuteen yritykseen. Uutta yritystä ei ole tullut ja uskon, että se on ollut vain hyväksi. Olen todella saanut aikaa eheytyä.

Tuntuu kummalle, että olen todellakin ollut vuoden ilman myös naisen kosketusta. En väitä, ettenkö olisi kaivannut naisen kanssa rakastelua, mutta en todellakaan ole ollut valmis siihen. Mutta minäkin olen ihminen ja sorrun välillä typeriin tekoihin, ajattelemattomuuteen, typeryyteen. Uskoisin, että jos asuisin paikkakunnalla, jos yöelämästä tai nettikontaktien kautta helpon seksin saaminen olisi mahdollisuus, olisin tarttunut siihen. Täällä maalla asumisessa on sekin hyvä puoli, että satunnaisiin yhdenillan seikkailuihin sortumisen vaara on olematon, se on liki mahdotonta varsinkin minun elämäntyylilläni. Olen kirjoittanutkin siitä, miten en halua kertakayttöseksiä vaikka kuinka riutuisin naisen puutteessa, mutta en tiedä mitä todella tapahtuisi, jos moinen tilanne eteen sattuisi noin ihan konkreettisesti. Onneksi tälläistä ei oikeasti tarvitse pohtia, koska sellaista skenaariota ei ole olemassa.

Kevät on täällä. Pakko on myöntää, että alan todella käydä kärsimättömäksi. Minua ei lohduta Työkaverini sanat "kyllä se vielä sieltä löytyy". Haluaisin uskoa niin, mutta usko hiipuu. Toivottavasti edes toivo elää.

Huomenna olisi sitten se Bdsm henkisten ihmisten kokoontuminen, johon sain kutsun muutama kuukausi sitten. Jollain tasolla olin innostuneena menossa paikanpäälle vaikka epäröinkin kovasti. Eteeni ilmaantui yllättäen ja sopivasti este, joten en pääsekään lähtemään. Myönnän olevani helpottunut.

Taidan tarvita enemmän aikaa ja mahdollisesti ihmisen tuekseni, jonka kanssa menen ensimmäisen kerran. On vain melko hankalaa tutustua spontaanisti kehenkään tyrkyttämättä seuraansa. Vaikka ajatuksena olisi vain tuttu, jonka kanssa mennä tapaamiseen, eikä suinkaan sessioseura, on piirit niin tiiviin tuntuiset, ettei sisäänpääsy tunnu kovinkaan luontevalle.

Väistämättä tulee mieleen ajatus, että ehkä en kuulukaan siihen joukkoon, mihin olen pyrkimässä. Tuntuu, kuin näkemykseni alistumisesta ja Dominoimisesta ovat niin omani näköisiä, että en pysty kuvittelemaankaan ryhtyväni mihinkään suurinpiirtein kenenkään scenen sisällä vaikuttavista ihmisistä. MIstäköhän se sitten taas johtuu? Vaikka haluni alistua on vahvana minussa, on se silti minulle enemmän henkinen, kuin fyysinen kokemus. Ja samalla tapaa kuin suhteessani naiseen, en halua tyytyä vain fyysiseen puoleen. Haluan tuntea yhteyden henkisellä tasolla. Jos näin ei ole, en pysty luottamaan, en alistumaan, en antamaan itseäni.

Antaa ajan vain kulua.

Olen ollut oudon avoin viime päivinä. Kun kiinnostavan työkaverini seksuaalinen suuntautuminen tuli ajankohtaiseksi puheenaiheeksi parisen kuukautta sitten, tuntui minusta silloin luontevalle kertoa bi-seksuaalisuudestani. Tuntuu edelleen mukavalle tulla kohdatuksi bissenä, ilman että se on sen kummallisempi asia.

Eilen keskustelumme suunta siirtyi kuin itsestään kysymykseen, olenko minä koskaan seurustellut naisen kanssa. Sillä hetkellä päätin ottaa riskin ja puhua avoimesti itsestäni bi-seksuaalina. En ajatellut muuttaa tai siloitella historiaani. Myönsin seurustelleeni naisen kanssa. Milloin, kuinka kauan, kenen kanssa, vaikka olet naimisissa?? Kysymyksiä toisensa perään. Kyllä, vaikka olen naimisissa. Kyllä, tahtoisin naisen. En tiedä, miksi tein tuon tunnustuksen. Minusta vain tuntui sillä hetkellä, että tahdon olla avoin. Tahdon, että olen todellakin omaitseni kaikkineen hänen silmissään, silläkin uhalla, että välimme viilentyisivät. Sanoinkin hänelle, että koen itseni todella luontevaksi hänen seurassaan ja uskallan/haluan ottaa riskin kertoessani tämän.

Tänään jatkoimme keskustelua siitä mihin eilen jäimme. Tosin Työkaverilla oli herännyt monta uutta kysymystä. Edelleen hänen asenteensa oli vilpitön, utelias, yllättynyt. En yrittänytkään kierrellä tai olla vastaamatta hänen kysymyksiinsä. Vastasin joka ikiseen kysymykseen, niin tyhjentävästi ja totuudenmukaisesti kuin osasin. Vaikka osa kysymyksistä oli melkoisen intiimejä, en silti jättänyt vastaamatta. Hetkittäin tunsin pienoista nolostumista hänen tarkkaavaisen ja kiinteän katseensa edessä, mutta silti en tuntenut oloani vaivaantuneeksi.

Loppujen lopuksi Työkaverini tuli siihen tulokseen, että vaikka hän ei itse henkilökohtaisesti pystyisi tälläisen elämäntapaan, mutta se, että minä ja Mies elämme niin, ei ole hänelle ongelma ja ei ole hänen asiansa määrittää onko se oikein tai väärin. Itseasiassa hän alkoi jo miettimään, kenen kanssa hän järjestäisi minut sokkotreffeille.

Keskustelun päätteeksi Työkaveri totesi, että eipä olisi uskonut, luulin, että olet ehdottoman kiinteästi miehesi kanssa. Vastasin, että niin minä olenkin.

Talven selkä taittui. Kaikki on ennallaan. Kaikki on ollut niin ennallaan, että on ollut turha tulla sitä toteamaan tänne. Nyt kuitenkin tulin, miksi? En tiedä. Ehkä alitajuntani sopukoissa on jotain josta pitäisi kirjoittaa? Tai sitten halusin vain ilmoittaa, että elossa ollaan.

Kuten jo totesin, asiat on ennallaan. En ole edennyt tavoitteissani piirunkaan vertaa. Tosin en ole edes kunnolla yrittänytkään. Olen yrittänyt vain vähän. Olen osoittanut kiinnostusta minua suunnattomasti kiinnostavaan naiseen, työkaveriin. Tiedän, että se on typerää, mutta silti tein sen. Mutta jo näin tehdessäni aavistin, että mikään ei johda mihinkään. Ei siksi etteikö hän viihtyisi seurassani tai nauttisi kanssani flirttaamisesta yhtä paljon kuin minäkin. Vaan siksi, että aavistin sen tosiasian, että hän on vakavassa ja vakaassa avoliitossa elävä lesbo. Niin, tottakai hän on.

Olen miettinyt mikä erottaa heterosuhteessa elävän naisen ja lesbosuhteessa elävän naisen minun mielessäni. Olen etsinyt jo kauan naista joka nimenomaan olisi suhteessa, vakaassa sellaisessa. Mutta kun kyseessä on lesbosuhde, reaktioni on, että minun ei kuulu edes miettiä asiaa sen pidemmälle. Aika karua, mutta minusta tuntuu, että kunnioitan enemmän homoliiton "pyhyyttä" kuin heteroliiton. Miksi ihmeessä ja mistä tämä juontaa juurensa?

Olenkohan nostanu omissa mielikuvissani lesbosuhteen jollekin jalustalle, jonka keikuttaminen tuntuu suunnattoman vakavalta rikkeeltä. Vai onko kyseessä se tosiasia, että olen seurannut läheltä usean naisparin vaikeudet ja suhteen rikkoutumisen, että ymmärrän, ettei jo muutenkin vaikeiden asioiden kanssa painivien naisten taakkaa saa lisätä. Voihan olla, että minulla on vain se oletus, että naisparit eivät elä polyamorisessa suhteessa. Minä tiedän kokemuksesta, että tämä ei absoluuttinen totuus, mutta minusta se on kuitenkin todennäköisempää.

Kaikki tämä tekemättömyys ja yrittämättömyys ei kuitenkaan poista lisääntyvää turhautumista. Vaikka vaikuttaisi näin omassa arjessani, että olisin vieläkin talviunessa, niin silti minä ajattelen asiaa päivittäin. Kyllä. Joka ikinen päivä mielessäni häilähtää, toive, odotus, kaipaus.

Elämä soljuu eteenpäin normaaliin tapaansa. Viikot kuluvat liian nopeaan, tuntuu ettei ehdi tekemään mitään kunnolla. Liekkö tästä samaisesta syystä hätiköin arveluissani, että tuntematon nuorinainen ei sittenkään vastaa. Vastasi hän sittenkin. Toinen meili vaikutti ensimmäistäkin miellyttävämmälle. Epäilen hänen kiinnostuksensa vakavuutta, koska taaskin minusta tuntuu, että nyt hän ei enää vastaa. Aiemman vastauksen viivästymisen hän selitti työkiireillä.  Voihan se olla tottakin, mutta minun mieleeni tulee ajatus, että hän salailee tätä mieheltään ja on vaikea löytää yksityistä hetkeä vastata.

Asia selvinnee aikanaan. Ei minulla ole muutakaan mahdollisuutta kuin odottaa. Yritän olla tekemättä johtopäätöksiä asioista. Yritän malttaa mieleni ja antaa jutun edetä tahtiinsa.

Viikonloppu toi mukavaa vaihtelua arkeen ja koti-iltoihin. Ihastuttava Naapurin Rouva oli jo viimevuoden puolella pyytänyt minua mukaansa konserttiin. Viikonvaihteessa tuo konsertti sitten toteutui. Iltapäivällä Naapurin Rouva ajoi pihaamme ja läksimme ajelemaan lähikaupunkiin.

Ilta oli onnistunut, seura oli mukavaa ja viihdyin. Kotimatkalla juttelimme ystävyydestä, erilleen kasvamisesta ja ystävystymisen vaikeudesta. Tuntui mukavalla jutella niinkin syvällisistä asioista luontevasti. Naapurin Rouva kutsui minut kahville ensi viikonloppuna "saippuakutsujen" tiimoilta, mutta jouduin kieltäytymään, on muita menoja. 

En tunne enää sitä samaa kutkuttavaa ihastusta kuin vuosi sitten, mutta tiedostan vältteleväni hänen katsettaan. Olisi ilmeisen helppoa ihastua taas. 

Tänään tapahtui jotain yllättävää. Sain henkilökohtaisen kutsun Bdsm henkisten ihmisten kokoontumiseen. Henkilökohtaisella kutsulla tässä yhteydessä tarkoitan ainoastaan minulle osoitettua sähköpostiviestiä. Sain viestin minulle ennestään tuntemattomalta henkilöltä, aiheeseen vihkiytyneellä saitilla.

Kuten moneen kertaan on tullut todettua, asumme täällä jossain, kaukana kaikesta. Suomen kokoisessa maassa Bdsm on genrenä sen verran pieni ja piiritkin ovat pienet, että tapaamiset ja tapahtumat, keskittyvät lähinnä suurimpiin kaupunkeihin. Ne muutamat yhdistykset jotka järjestävät alan tapahtumia, ovat vahvoja tahoillaan ja useat meistä syrjempien seutujen ihmisistä, kannatamme läsnäolollamme näitä toimijoita.

Nyt on kuitenkin virinnyt ajatus, tai itseasiassa keskustelua on ollut ilmassa jo pitkäänkin, uuden yhteisön synnyttämisestä. Yksi tapaaminen on jo järjestetty ja toista suunnitellaan. Siis ne aktiivit, jotka ovat kokeneet tämän asian itselleen tärkeäksi, suunnittelevat uutta tapaamista. Kaikki tämä siis tapahtuu vielä erittäin pienellä porukalla ja epävirallisesti.

Sain siis kutsun seuraavaan kokoontumiseen. Kieltämättä kiinnostus heräsi. Mutta asiassa on niin monta muttaa. Suurin on varmasti se, etten tunne yhtään ainutta samanhenkistä ihmistä näillä main. Yksin vieraaseen kaupunkiin, tuntemattomia ihmisiä tapaamaan. Vaikka kaikki tämä tapahtuisikin yleisessä paikassa, eikä tapaamani ihmiset olisi sen kummempia kuin muutkaan, tuntuisi silti hankalalle mennä yksin.

Vaihdoimme kutsun esittäjän kanssa muutaman viestin ja avauduinkin tästä hankalaksi kokemastani ongelmasta. Ystävällinen kutsuja lupasi olla minulle henkisenä tukena, jos päätän lähteä. Hauska sinänsä, että en arkaile omilla kasvoillani moisessa tapaamisessa esiintymistä, niinkuin useimmat, koska jokainen paikalla olija olisi samalla asialla. Tämänkin scenen ongelma on se sama, kuin kaikilla marginaaliryhmillä, sisäänpäin lämpiäminen. Kaikki tuntevat kaikki ja uuden ihmisen on melko vaikea päästä "sisään". Vaikka olen sosiaalinen ja helposti ihmisiin tutustuva persoona, en tunne tarvetta tuputtaa seuraani tai että minulle olisi tärkeää tulla hyväksytyksi keinolla millä hyvänsä. Tämän tyyppisissä tilanteissa on eduksi, jos sinulla on tukena ihminen joka on jo "piireissä". Kuulostaa mahdottoman huvittavalta, mutta niin se menee.

Katsotaan ja kuunnellaan. Tapaamiseen on vielä rutkasti aikaa. Ehdin pohtia asiaa joka kantilta ja vaikka näiltä tiimoin tutustua siihen ihmiseen,  joka ottaa minut suojatikseen.

Mieleeni muljahti aika tarkalleen vuoden takaiset tapahtumat. Palasin ihan tonkimaan arkistoja ja siellähän ne olivatkin, todisteet. Vuosi sitten ihastuin tulevaan naapuriini. Hän on tällä hetkellä nykyinen naapurini. Olemme jonkin verran tekemisissä kyläyhdistystoiminnan, työn ja yksityiselämämmekin tiimoilta. Naapurini on edelleen viehättävä nainen, mutta en tunne enää itseäni punastelevaksi teinitytöksi hänen seurassaan.

Oli hauska lukea vuoden takaisia tunnelmia. Nuo pakahduttavat tuntemukset palautuivat mieleen elävästi. En tiedä olisiko ihastumiseni ollut pidempiaikaista, jos olisimme törmäilleet arjessamme useammin. Jos tarkemmin ajattelee, niin uskon, että se kaikki mitä tapahtui myöhemmin keväällä, on suurelta osin syy siihen, että ylimääräistä energiaa ei jäänyt haihatteluun. Asia voisi olla toisin, jos olisin osannut valita "heräämiseni" naapurin rouvan ihastuttavuuteen hieman myöhemmin. Mutta kuka oikeasti tahtoo ihastua heteroon? Minä olen sen jo kerran kokenut, enkä väitä sen olevan mieltä ylentävä kokemus.

Huomenna olisi taas Laskiaismäki, ja koko kylä saapuu pitämään lystiä soppatykin ääreen. Kyllä, siellä on myös Naapurin Ihastuttava Rouva.

Eipä tainnut syntyä vuosisadan rakkaustarinaa. Niinkuin arvata saattaa, toista meiliä siltä nuorelta naiselta ei enää tullut. Liekkö syynä minun negatiivissävytteinen suhtautuminen hänen ikäänsä vai mikä, mutta tulos on silti sama. Ehkä ei kannattaisi olla niin rehellinen jo ensimmäisessä yhteydenotossa. Jos pitäisi terävän kielensä kurissa ja narisi sitten vasta, kun on tutustuttu kunnolla. Nojoo, mieluummin minä sanon suoraan kuin teeskentelen.

Se minua hieman häiritsee, että hänellä ei ollut kanttia, mielenkiintoa, tapoja (kukin valitkoon mieleisensä vaihtoehdon) kirjoittaa reilusti takaisin ja ilmoittaa, että ei natsaa sittenkään. Itse teen niin. Minusta se kuuluu sivistyneen ja vähän vähemmänkin sivistyneen yksilön perusjuttuihin, netikettiin. On tietysti helpompaa jättää vastaamatta ja antaa ajan tehdä likainen työ, mutta mitä se kertoo ihmisestä itsestään?

Muuta ei nettideittailun rintamalta ole sitten kuulunutkaan. Ei se kyllä yllätäkkään. Onhan tämä sama kaava käyty läpi useampaan otteeseen, joten en ole hämmästyksestä ymmyrkäisenä. Mutta jotenkin sitä aina jaksaa uskoa, että tällä kertaa jokin/kaikki on toisin ja jotain tapahtuu. Ehkä minä olen vain peruspositiivinen persoona, joka ei ymmärrä luovuttaa ennenkuin on pakko.

Minä jatkan odottamista.