Nyt muutama päivä Seta ry:n järjestämien bileiden aiheuttaman järkytyksen jälkeen, olen myöntänyt itselleni oman tylsyyteni. Hämmennys jonka koin tuona iltana, ei johtunut pelkästään siitä, että näin samassa tilassa niin monta toistaan muistuttavaa naista, vaan sen tosiasian toteaminen, että myös minä itse osaltani toistan tiettyjä stereotypioita olemuksessani.

Olen ulkoisesti feminiininen nainen, mutta en yleensä tietoisesti yritä korostaa naisellisiä avujani, vaan olemukseni on tietyllä tapaa androgyyni. Vaikka ehostan itseäni päivittäin, enkä pyri poikamaisuuteen, en tunne itseäni femmeksi. Tähän taipumukseeni nähden olen valinnut tietyn tyyppisiä vaatteita ja asusteita. Olen valinnut itseni näköisiä vaatteita, tietämättä niistä muotivirtauksista, jotka ovat vallalla lesbo ja bi-naisten keskuudessa. Oli hämmentävää myöntää, että en voi sietää korkeavyötäröisiä farkkuja ja lahkeen on oltava slim. Omistamani ruutupaita kuuluu tämän hetkisiin suosikkeihini ja harmaata collegetakkiani pidän töissä lähes päivittäin.

Voiko tälläinen olla sisäsyntyistä, vai olenko alitajuisesti imenyt vaikutteita netin ja muiden medioiden kautta tai peräti minua konkreettisesti ympäröivästä, lähes näkymättömästä lesbokulttuurista?

Oli miten oli, kylmä tosiasia oli, etten erottunut joukosta juuri mitenkään. Hyvä on, ehkä hiukseni eivät aivan vastaa sitä sävyä mitä juuri nyt suositaan. Eikä mallikaan ole aivan sellainen, kuin katu-uskottavalla lesbolla kuuluu olla. Mutta vaikka näin on, en silti kiellä sitä tosiasiaa, että pidän sen tyyppistä lookia viehättävänä. Kyllä, pääni kääntää nuo poikamaiset naiset ruutupaitoineen ja vahalla viimeistellyine hiuksineen. On vain huomattavasti kiinnostavampaa kohdata tälläinen nainen yksi kerrallaan, kuin laumoissa!