"Kropaltani olen ihan normaali, en mikään missi mutten mikään norsukaan"

Vastasin totuuden nimessä olevani varmasti monen mielestä se norsu. Tässä yksi tapa ilmaista asiat.

Toisaalla minulle kirjoittelee hoikka sporttinen nainen, jonka mielestä fyysinen olemus ei ole tärkein ominaisuus, kun suhdetta lähdetään rakentamaan.

Voiko olla mahdollista, että joku toinen tosiaan ajattelee samoin? Että sen kemian tuntee heti ja sen voi aistia vain tapaamalla ihminen oikeasti, ei kirjoitusten, ei valokuvan, ei numeroina ilmoitettujen mittojen perusteella. Voin kiinnostua naisesta hänen luonteensa vuoksi vaikka hän olisi hoikka.

On kaunis ajatus, että kiloilla ei ole väliä. Mutta totuus kuitenkin on, että kyllä kilot ja niiden puute merkitsevät. Ei kaikkea, mutta paljon. Kilot on samalla tapaa osa ihmisen persoonaa ja luonnetta kuin mikä muukin ominaisuus, hyvässä ja pahassa.

En tiedä miksi "karsastan" hoikkia ihmisiä, siis rinnakkaissuhteen kontekstissa. Ei minulla ole hoikkia, treenattuja tai muuten vaan laihoja ihmisiä vastaan mitään. Mies on hoikka, suhteemme alussa jopa laiha. Itse en ole hoikka, en edes normaalipainoinen. Lie kyseessä ihan oman vartalon nolostelu, häpeä. Kun en oikein omaksu tuotakaan. Iän myötä olen kasvanut omaan nahkaani, hyväksynyt itseni kaikkine kumpuineni, poimuineni ja makkaroineni. Olen kovasti naturelli ihminen, viihdyn ilman vaatteita. Saunon sekasaunassa täysin nolostelematta, uin aina alasti mökillä oli kuka näkemässä tai ei.

Kaikkina näinä vuosina kun olen kahlannut seuranhakuilmoituksia läpi, vastannut ilmoituksiin, yhteydenottoihin, olen oppinut, että kaikki eivät elä todellisuutta naissuhteen haussaan. Tietty osa naisista on luonut itselleen fantasian. Illuusion kahden kauniin, hoikan ja himokkaan naisen kohtaamisesta. Tietynlainen stereotypia. Unelma johon ei persjalkainen savolaisakka mahdu. Koen tärkeäksi liki korostaa omaa kokoani jo tutustumisen alkumetreillä.

Täytyisi vaan nyt yrittää itse hellittää tästä kilorasismistaan.

Yhteydenottoja tulee ja menee, enimmäkseen menee. Muutama viesti ja sitten hiljaisuus. Eräälle suurelle sateekaarikansan foorumille taas vuosien jälkeen rekisteröidyttyäni, olen vetäny puoleeni vain itseäni puolet nuorempia tyttösiä. Sama juttu muuten kuin sillä edelliselläkin kerralla.

Jotenkin oma henkilökohtainen elämäni on tässä kohti menossa niin ilmavasti pilviä hipoen, että ei juurikaan jaksa edes harmittaa hakemiseni tuloksettomuus. Elämä Miehen kanssa hipoo täydellisyyttä kaikinpuolin. Kun tuon lukee tuosta, niin näyttää omaankin silmään erittäin kornilta! Mutta ei haittaa, siltä tämä tuntuu. Ei kornilta vaan hyvältä, tolkuttoman hyvältä.

Täytyi ihan selailla omia kirjoituksiaa vuosien taakse, kun muistelin että olen pohtinut ehkäisyn vaikutusta mielialoihin ja seksuaaliseen halukkuuteen. Löytyihän jotain vuodelta 2009. Nyt elämä on siinä vaiheessa, että vasektomia on pian tätä päivää ja minä olen luopunut ehkäisystä kokonaan. Toipuminen, palautuminen, miksi tuota nyt sanoisi, vei parisen kuukautta. Nykyisyyttä kuvaa hyvin Miehen huokaisu sylikkäin maatessamme "missä olet ollut nämä vuodet?".

Voi tietysti epäillä, että ei hormoneista lupuminen kokonaan voi olla tämän kaiken takana. Ei olekaan. Kroppani palautuminen toi tullessaan myös nurjanpuolen asioita kuten PMS oireet, nämä taas laukaisivat minussa eräänä päivänä valtavan tunnekuohun, josta seurasi parisuhteemme historian isoin riita. Itkupotkuraivari siis. Kissa nostettiin pöydälle. Oksensin sieluni syövereistä monta isoa mökkyä ja sain Miehenkin avautumaan tavalla joka ei ole hänelle ominaista.

Väittäisin, että olen nyt onnellisempi kuin koskaan.

Ei tullut persoonalta enää postia, kuten vähän ounastelinkin. Hyvä niin, aloite jäi hänelle ja taatusti tein selväksi mikä oli mielipiteeni hänen tyylistään tuoda omia mielipiteitään esille, jos ei ole resursseja keskustella asiallisesti niin voidaan olla keskustelematta. Jotain muutosta siis entiseen on tapahtunut. Vaikka periaatteessa odotan täällä paita hampaissa jotain tapahtuvaksi, on silti seulani tiheä, jos ei jopa tiheämpi kuin ennen.

Tai sitten ei. Meilini oli tuonut postia aivan liian nuorelta naiselta, joka sattumoisin elää vielä yksin. Tiedän, että hän on nuori ja tiedän, etten voisi antaa sinkulle sitä mitä yleensä sinkut seurustelulta odottavat. Esitinkin hänelle kysymyksen, tai olisiko se enemmän ollut huomio, liittyen siviilisäätyjemme "epätasapainoon". Sanoin tiedostavani sen, että naimisissa olevan nainen ei voi tarjota kaikkea sitä suhteessa mitä toinen sinkku voi. Tavoitteenani ei ole loukata ketään. On tietysti helppoa sanoa etukäteen, että hallitsee tilanteen, mutta olen nähnyt senkin tapahtuvan kun suhde hajoittaa ja on ollut pakko vetäytyä tilanteesta.

Kaikesta huolimatta tyydyin hänen järkevältä kuulostavaan vastaukseensa. Olemme vaihdelleen meiläjä nyt rauhalliseen tahtiin. Kumpikin oman elämänrytminsä mukaan. Hän vaikuttaa fiksulta ja kiinnostavalta, mutta silti en ole kovinkaan innostunut. Taidan sisimmässäni tietää, ettei tämä kasva.

En olisi ihan tosissani uskonut, että persoona lähestyisi minua viestillä vielä mielensäpahoittamisen jälkeenkin. Niin dramaattisesti hän kuitenkin kertoi lopettavansa viesitittelyn.  Voisi melkein sanoa, että tunsin jonkin asteista mielihyvää, kun meiliini oli ilmestynyt anteeksipyyntö selityksineen.

Kovasti suomalaiseen tapaan selitykseksi avautumiseen, niinkuin hän itse asian ilmaisi, osottautui alkoholi. Persoona kertoi ymmärtäneensä selvittyään, että hänen "paskat fiiliksensä" olivat seurausta viinan, sekä hänen kuuntelemansa tunteisiin vetoavan musiikin lisäksi, parisuhteemme "erikoisen tilanteen" aiheuttamasta tunnekuohusta.

Persoona oli kuin olikin lopulta ryhtynyt pohtimaan tunteidensa ja niiden aiheuttamien reaktioiden syitä. En tiedä, oliko minun kantaaottavilla viesteilläni ollut merkitystä tämän prosessin kulussa, niitä hän ei ainakaan kertonut syyksi loukkaantumiselleen. Mutta, kuten melko usein vaikeiden asioiden edessä, defenssit potkivat päälle ja syyt löytyvät jostain aivan muualta kuin omasta todellisuudesta. Tässä tapauksessa meidän epäsovinnaisesta avioliitostamme. Asiaa siis mietittyään persoona oli ymmärtänyt, että "erikoinen tilanteemme", on Miehen ja minun henkilökohtainen asia, eikä hänen tarvitse sitä murehtia. Kuinka helpottava tieto.

Sen verran minäkin psykologiaa ymmärrän, että hoksaan milloin joku projisoi omat tunteensa minua kohti. Kuin suoraan oppikirjasta. Defenssimekanismit ovat itsessään han luonnollinen keino selvityä, minun näkökulmasta katsottuna täysin kestämättömästä tilanteesta. Hän sentään yritti ymmärtää omia tunnetilojaan. Vaatii vaan vähän enemmän työtä tiedostaa itsessä tapahtuvat reaktiot ja niiden todelliset syyt. Joku siihen pystyy, joku ei koskaan edes halua ymmärtää.

Viestin perimmäinen tarkoitus oli siis pyytää anteeksi ja ilmoittaa, että hänen puolestaan viestien vaihtoa voitaisiin jatkaa. Tiedän, että olisi typerää edes kuvitella saavansa tämäntyyppisestä meilailusta muuta kuin sietämätöntä turhautumista ja ärsyyntymistä. Oikeasti minä haluaisin vaihtaa ajatuksia ihmisen kanssa joka on vähän pidemmällä henkisessä kehityksessään. Pikkuisen enemmän pää poissa omasta ahteristaan. Vähän enemmän vastuussa omista valinnoistaan. Mutta myönnän, että jossain taka-alalla kurkkii ajatus siitä, miten mielenkiintoista toisaalta olisi vähän pöllytellä hänen varsin kaksinaismoralistisia käsityksiään ja saada nainen ajattelemaan oikeasti elämäänsä, omaa elämäänsä, ei minun.

Oli tietysti selvää, että hyväksyin anteeksipyynnön, jonka kaltaista en ole koskaan saanut nettimaailmassa, sellaista minä arvostan. Kirjoittelun suhteen tein melko selväksi, etten jatkossakaan aikoisi häntä silkkihansikkain kohdella, varsinkin kun hän itse on asettanut riman tietylle tasolle, sitä saa mitä tilaa. Keskustella voitaisiin, oikeista asioista. Jos vain rahkeet riittää.

Minä hyväksyn keskeneräisyyden. Minä ymmärrän ihmisiä, jotka ovat hukassa elämänsä muutoksien edessä. Minä tunnen myötätuntoa itsensä kanssa kipuilevia ihmisiä kohtaan. Kaiken tuon minä kestän, mutta jos inhimillisyyden lisäksi ihminen valitsee tekopyhyyden ja moralisoinnin, sekä haluaa kaiken tämän lisäksi olla sivistymätön, niin siinä kulkee sietokykyni raja.

 

Kävin viikonloppuna mielenkiintoisen meilikeskustelun, noin ikäiseni, vuosia parisuhteessa olleen naisen kanssa. Tuntui kuin olisin viestitellyt kahden eri persoonan kanssa.

 

Persoona 1 avautui syvistä tunteistaan vuosia sitten ihastumaansa lesbonaista kohtaan, salaisesta meilien vaihdosta ja vielä salaisimmista tapaamisista tuon unelmien kohteen kanssa. Rakkauden kaipuustaan, intohimoisista suudelmista, joidenka eteneminen rakasteluksi kilpistyi vain ihastuksen kohteen periaatteeseen, että varatun naisen kanssa hän ei seksiä harrasta. Persoona 1 kertoi olevansa täysin kylmä, niin fyysisesti kuin henkisestikin parisuhteessaan, eikä tarvitse miestään mihinkään. Elämää kulissiliitossa.

 

Persoona 2 ilmoitti motokseen, että "yksi ihminen riittää kerrallaan". Persoona 2 ilmoitti värikkäin sanakääntein (= kirosanoja), ettei ymmärrä tapaamme elää, ja että Mieheni luonteessa täytyi olla jotain pahasti pielessä, koska ei muuten alistuisi moiseen ja on taatusti muutenkin elämässään kynnysmatto. Toki persoona 2 epäili, että hänen mielipiteensä ovat vääriä, mutta niin hän vaan ajattelee.

 

Vahvoja näkemyksiä, voimakkaita tunteita. Näillä persoonilla oli mielestäni erittäin ristiriitaiset mielipiteet saman henkilön ajatuksiksi. Voisin jopa väittää, että kirjoittajan oma moraalikäsitys oli muotoutunut omien toimintamallien mukaisiksi. Pettämisen rajat liukuneet itselle sopiviksi, uskollisuuden määritelmä muuttunut omatuntoa tyynnyttäväksi. Luullakseni käsitteenä emotionaalinen rehellisyys parisuhteessa, olisi ollut molemmille persoonille täysin tuntematon, jos olisin moisen ajatuksen ottanut esiin.

 

Koska persoonat lähtivät esittämään vahvoja ajatuksiaan niinkin kärkkäästi, ajattelin kirjoittajan olevan valmis lukemaan myöskin erilaisia näkemyksiä parisuhteen pelisäännöistä, luottamuksesta, rehellisyydestä, oikeasta ja väärästä. Erilaisilla näkemyksillä tarkoitan eri näkökulmia, ei vain niitä kuinka minä näen parisuhteen rajat. Päättelin, että jos minun oletetaan ottavan vastaan loukkaaviakin kommentteja elämäntavastani, jopa Miehestäni loukkaantumatta, voisin minäkin esittää muutaman näkökulman.

 

Alatyylinen kirjoittaminen ei kuulu tapoihini. Mutta myönnän, että kiukku kupli sisälläni vastauksia kirjoittaessani. Päälimmäinen tunteeni oli herätellä persoonia näkemään omien mielipiteidensä ja toimintansa välinen vahva ristiriita, tekopyhyys. Esitin joidenkin pitävän suutelua toisen kanssa pettämisenä. Kirjoitin, että on ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että jo toiseen ihastuminen ja seksin haluaminen on väärin. Ilmoitin, että mielestäni hyvän suhteen perusta on rehellisyys tekemisissä ja tunteissa.

 

Kyseenalaistin hänen mottonsa, sillä tosiasialla, että hän itse on rakastunut toiseen, tapailee tätä salaa ja olisi halunnut seksiäkin, jos vain ihastus olisi suostunut. Kaiken tämän todistelun jälkeen persoona vakuutti minulle edelleen, että hänen miehensä riittää hänelle.

 

Sanoin ymmärtäväni jollain tasolla miehiä, jotka silkkaa mukavuudenhaluaan jäävät huonomminkin toimivaan suhteeseen, vain koska ruoka- ja vaatehuolto toimivat. Sanoin ymmärtäväni, että eläminen parisuhteessa joka ei tyydytä millään tasolla voi olla turhauttavaa, mutta itse en voisi elää tunneköyhässä suhteessa. Sanoin hänen olevan sisukas ihminen, kun kykenee tähän kaikkeen.

 

Ehkä pääsin pintaa syvemmälle. Enkä herätin jotain. Enkä sanoin vain ilkeästi. Enkä loukkaannuin persoona 2. hyökkäyksestä enemmän kuin myönnän itselleni.

 

"Mulle tuli älyttömän paha mieli".

 

Sitä kutsutaan huonoksi omaksitunnoksi.