Me olemme kuin Woody Allenin komediasta. Kaksi neuroottista naista, jotka pilkkovat kaiken pieniin osiin elämässään, suhteissaan, tunteissaan.

Eilistä tapaamista on analysoitu jo tunteja puhelimessa. Mitä, miksi ja miten. Mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Miksi tehtiin niinkuin tehtiin. Miten teemme ensikerralla. Välillä tuntuu niin vaikealta ja turhaltakin selittää kokemiaan abstraktejakin asioita ihmiselle, jonka näkemys on niin kliininen, ja joka tarkertuu aina logiikkaan tai sen puuttumiseen. Minun tapauksessa lähes aina sen puuttumiseen.

Jotain sentään tajusimme. Syy miksi kaikki pysyy niin tuoreena on erilaisuutemme. Kaiken sen vääntämisen ja analysoinnin jälkeen unohdamme. Pian olemme taas sen tosiasian edessä, että kaikki pitää alkaa alusta. Olemme taas alkupisteessä. Opettelemme näkemään niinkuin toinen näkee ja yritämme näyttää sen maailman mitä itse koemme. Loputon uuden oppimisen ketju. Eikä se ole paha ollenkaan.

Olisin paljon vajavaisempi, jos en joutuisi kohtaamaan tätä välillä tuskastuttavaakin erilaisuutta. Se saa minut katsomaan ulos itsestäni. Se pakottaa minut korjaamaan käsityksiäni. Olen enemmän ihminen.