En tiedä haluanko kirjoittaa tästä. Toisaalta tuntuu tärkeälle purkaa tämä ulos, jäsennellä ajatukset tekstin muotoon. Toisaalta tuntuu, ettei tapahtuneella ole merkitystä ja se on vain helpotusta syyllisyydelle jota poden.

Lauantaina puhelin soi. Minulle tuntematon numero soittaa, vastaan nimelläni. Hän kysyy olenko poistanut hänet listoilta. Vastaan kuten Hän minun vastaavaan kysymykseen edellisen puhelun alussa "eikun en kattonu kuka soittaa". Valehtelin. Luulen, että Hän tiesi minun puhuvan pötyä. Tämä on käyty ennenkin läpi. Tulee ongelmia, loukkaantumista, suuttuminen. Kaikki yhteystiedot hävitetään ja vannotaan kaiken olevan ohi. Ei koskaan enää.

Se edellinen puhelu jonka kävimme sattui minuun kovasti. Se todellakin tappoi toivon. Päivä sen puhelun jälkeen poistin kaiken Hänestä viittaavan puhelimestani, tyhjensin jopa lokin. Päivän odotin Hänen soittavan perään, tai edes tekstaavan. Poistin Hänet mesengeristänikin. Vaikka Hän ei ole viime viikkoina mesengerissä linjoilla ollutkaan, en enää kestänyt katsoa Hänen niciään muutaman nimen joukossa.

Hän soitti. Puhelun sävy oli aivan toinen. Juttelimme oikeasti, oikeista asioista, meistäkin. Sanoin suoraan tarvitsevani Häntä. Minulla olisi pitänyt olla syy tai asia mihin tarvitsen Häntä. Ei sellaista pysty selittämään. Minä en ole niin rationaalinen ihminen, että pystyisin kohdentamaan tunnetasolla esiintyvät tarpeeni tiettyihin kohteisiin. Minä tarvitsen vain. Intin sitä. Voin kuvitella, sen kuullostaneen epätoivoiselta ja säälittävältä. Ainakin vastaanotto moiselle oli vaisu ja hiljainen.

En oikein osaa sanoa mihin asemiin jäimme puhelun jälkeen. Tuntuu, että suurin osa puhelusta on minulle hämärän peitossa. Mieleeni jäi vain minun epätoivon purkaukseni ja tunne siitä, että Hän ei ehkä sittenkään vihaa minua sydänjuuriaan myöten. Lämmin tunne. Helpottunut tunne.