Tapaaminen Naisen kanssa oli hämmentävä. Pari tuntisesta kohtaamisestamme jäi positiivinen tunne, vaikka selkeitä vastauksia minulla ei ole antaa edes itselleni siitä mitä tunnen. Istuimme hetkittäin tiiviisti toisiamme silmiin tuijottaen kuin etsien vastauksia. Nainen tuntui selkeästi haluavan nähdä minusta sen mitä etsi, katse oli hetkittäin lähes kestämätön.

Minä käyttäydyin tyypilliseen hermostuneeseen tapaani. Vääntelehdin tuolissani, etsin asentoa, hieroin niskaani, raavin hiuslakan ärsyttämää ihoani, välillä tuojottelin ikkunasta ulos kaukaisuuteen, kuin väistääkseni Naisen katsetta. Puhuin puhumasta päästyäni, ummet ja lammet. Tiesin niin käyvän. Jännittyneisyys laukaisee minussa puhumisen tarpeen, tiedostan sen, mutten voi sille mitään.

Jännite oli aivan eri luokkaa kuin taannoisilla sokkotreffeillä. Vaikka emme pystyneet tilasta johtuen puhumaan mahdollista suhdetta sivuavia aiheita, jännite välillämme oli selkeä,  tai ainakin minä reagoin tilanteeseen voimakkaasti. Nainen vaikutti rauhalliselta ja hillityltä. Vain paljon puhuva katse kertoi, että pinnan olla tapahtui jotain normaalista poikkeavaa.

MInusta aika oli aivan liian lyhyt. Olisin halunnut puhua "oikeistakin" asioista, mutta minun oli hyväksyttävä se, että ensimmäisen kohtaamisen tarkoitus oli vain ottaa kemioistamme selvää. Kyllä me jotain selvyyttä asiaan saimme, se on varmaa.

Ilta meni hiljaisissa merkeissä. Lopulta minun oli palkko laittaa Naiselle viestiä ja kysyä onko kaikki hyvin. Sain kysymykseeni vastauksen, mutta se sai minut aavistelemaan, että jotakin on "meneillä". Minun ei auta muuta kuin odottaa.