Mikä herätti minut ajattelemaan lopullisuutta? Se oli eilisen päivän muistutus todellisuudesta, ajatusmallien erilaisuudesta ja toistuvista kaavoista.

Minulle jokainen välirikko on ollut todellinen, askel lähemmäksi lopullista irtaantumista. Välillä olen itse pyristellyt ulos vastoin todellisia tunteintani, vaiston varassa. Toisinaan taistellut tieni takaisin Hänen ottaessaan välimatkaa, uskoen kaiken korjaantuvan tällä kertaa. 

Tällä kertaa kaikki oli toisin. Tiesin loitontuneeni itse. Minä en selittele, tiedän mitä tein ja mitä en tehnyt. Hän halusi ulos vaikeasta tilanteesta, väkinäisestä yhteydenpidosta, hiljaisesta minusta. Minä laskin Hänet menemään. En sanonut vastaan, en pyytänyt jäämään, en edes muodon vuoksi. Otin vastaan näennäisen välinpitämättömyyden, sarkasmin, syyllisyyden, turhautumisen. Otin nuo kaikki tunteet vastaan ilmeettömänä, provosoitumatta.

Eilinen toi mieleen sen, että mikään ei ole ohi ennenkuin Hän niin kokee. Vietin päiväni puhelimessa puhuen siitä, mitä on ollut ja mitä ei ole enää. Kaikki ne oletukset ja ajatukset jotka Hän heitti silmilleni, sai minut tuntemaan yhä suurempaa helpotusta. Ennen kaikki tuo retoriikka olisi osunut suoraan maaliinsa ja olisin ollut täysin Hänen manipuloitavissaan, koska sisimmässäni tahdoin niin. Nyt kuuntelin tuota kaikkea kuin ulkopuolisin korvin, ilman tarvetta antaa periksi.

Minä haluan puhua sanoilla, oikeilla sanoilla.