Muistan hämärästi eilen, juuri ennen nukahtamista ajatelleeni tänne kirjoittamista. Muistan senkin, että tiesin tarkalleen mitä kirjoitan. En muista mitä se oli. Ajatuksen tunnelma oli kiihkeä. Levoton. En muista kuitenkaan olleeni onneton tai vihainen. Halu päästä eteenpäin, sen muistan.

Minä tiedän, että haluan edelleen löytää sen ihmisen joka odottaa minua. Olen aivan hukassa, koska tiedän sen olevan vaikeaa, lähes mahdotonta. Ei pitäisi ajatella noin, mutta se ajatus pyrkii väkisinkin mieleen. Se on mahdotonta. Haluaisin niin kovin olla väärässä tässä asiassa.

Hän läikehtii ajatuksissani toisinaan. Hyvä on, päivittäin. Mietin miten Hän voi. Onko kaikki hyvin, niin hyvin kuin voi olla. Tiedän, voisin kysyä. Voisin kysyä, mutta sitä en tee. Ei minulla ole mahdollisuutta avata keskustelua, eikä haluakaan. Annan ajan kulua. Aika on aina auttanut.

Näen taas paljon unia. Suloisia naisia kanssani. Unien tunnelma on lämmin. Tuntuu katkeralle herätä aamuun ja todellisuuteen. Vihaan itseäni tälläisenä. Olisi niin helppoa, jos tuntisi itsensä ehjäksi. Vaikka enhän minä rikkikään ole, jokainen palanen on tallessa, jossain.