Me ollaan juteltu puhelimessa näinä viikkoina muutaman kerran. Hän on soittanut minulle. Ne puhelut ei ole olleet kovin mieltä ylentäviä. Kaikki kommunikointi tuntuu tällä hetkellä tikkuselle, vaivaantuneelle, väkinäiselle, ärtyneelle. Ne muutama lause mitä saadaan vaihdetuksi, tuntuu aina päätyvän johonkin ristiriitaan. En tiedä miksi tässä tilanteessa taas ollaan.

Hän kysyy mitä minä haluan. Hän ei ymmärrä mitä minä haluan. En minäkään ymmärrä. Voisiko olla niin, etten minä erityisesti halua mitään? Minä toivoisin, että asiat sujuisivat. Toivoisin, että asiat etenisivät omalla painollaan. Nyt kaikki tuntuu niin vaikealta. Nyt tuntuu, että kaikki on työn ja tuskan takana, sovittelun ja suunnittelun tulosta. Olen alati varuillani ja odotan seuraavaa kuoppaa tiessä. En ole luottavaisin mielin tämän suhteen edessä.

Niin kauan, kun Hänen henkilökohtainen elämänä on niinkin sekaisin kun nyt on, Hän ei pysty suhteeseen. Ajatteleepa Hän itse kuinka vain asiasta, mutta totuus on ettei se onnistu. Ihminen tarvitsee aikaa selvittää asiat itselleen. Minun läsnäoloni ei helpota. Jos olisimme vain ystäviä tilanne olisi toinen. Minä en väitä, että haluaisin olla vain ystävä. Minä vain sanon, että niin olisi helpompaa.