Välillä tuntuu, että vedän puoleeni vain moniongelmaisia reppanoita. On tylyä sanoa noin, mutta siltä se tuntuu, kun puhelin soi illalla 50 euron pikavipin nosteessa. Minä en aina vastaa. En vain jaksa kuunnella juopuneen jorinoita, samoja tarinoita uudestaan ja uudestaan. Kyllä minä kuuntelen ja lohdutan kun on paha olla ja itkettää, mutta tekisin sen mielummin, jos minulle soitettaisiin selvinpäin. 

Miksi tämän kaltaiset ihmiset luulevat, että he voisivat oikeasti ryhtyä suhteeseen kanssani? On helppoa sanoa, että kyllä se onnistuu ja ymmärtää puutteeni, velvoitteeni suhteessani Mieheen. On helppoa kaunistella henkilökohtaisia ongelmiaan, kun ei muista soittaneensa tai sekoilleensa mesengerissä oikein urakalla. En minä voi sitoutua ihmiseen, jonka elämä on vaiheessa, ollut sitä vuosia. En minä voi kokea olevani tasavertainen suhteessa, jossa toinen kaipaa enemmän tukea kuin pystyn tai jaksan antamaan. En minä pysty rakastumaan naiseen, joka takertuu jokaiseen joka osoittaa hieman ystävällisyyttä. Ihmissuhteen, rakkaussuhteen kuuluisi täydentää elämää, eikä olla ainoa syy elää.

Kuulostan siltä kuin itse olisin virheetön, vailla moitteen sijaa. Minä en todellakaan ole. Minä vain tiedostan omat vikani. Minä ymmärrän kuinka vaikea kuvio minulla on tähtäimessä. Kun tavoitteena on suhde joka poikkeaa normista, on erilainen kun yleinen käsitys parisuhteesta, olisi sulaa hulluutta edes yrittää naisen kanssa, joka kipuilee oman elämänsä kanssa, on tasapainoton. Kerjäisin vain vaikeuksia, jos ryhtyisin rakentamaan suhdetta naiseen, joka kokee mustasukkaisuutta ennen kuin edes kunnolla tunnetaan. Minä en tunne itseäni imarrelluksi, jos minusta ollaan mustasukkaisia. Minä en halua, että vuokseni ollaan mustasukkainen. Mustasukkaisuus on pahimpia tunteiden tappajia mitä kuvitella saattaa, se ajaa minut pois.

Tälläiset naiset löytävät elämääni. Onko nämä naiset nyt niitä, jotka minä lasken viallisiksi? Enkä näin. Eivät he ainakaan ole tarpeeksi ehjiä rinnakkaisuhteeseen, särkisin heidät vain pahemmin.