Toukokuu lähestyy ja matkani Helsinkiin myös. Keskusteluissa Ystäväni kanssa sivuamme tapaamistamme päivittäin. Ne ovat pieniä sivulauseita, koruttomia, mutta niin täynnä tunnetta. Vaikka olen tavannut Ystäväni tulevan kihlatun vain kerran, hänkin kokee saapumiseni tärkeänä. Vaikka olen läheisempi Ystävän kanssa, ei hän koe jäävänsä ulkopuolelle, syrjään. Jos hän niin kokisi, asiat eivät olisi kohdallaan, en kuuluisi paikalle.

Ystäväni kihlautumista kohtaan tuntema kauhunsekainen kunnioitus tuntuu pysyneen, vaikka onkin helpottanut hieman. Suhteemme on tietyllä tapaa tyly. Voimme sanoa ne asiat ääneen, jotka toisten kuulemana voisi auheuttaa lopullista tuhoa. Me ymmärrämme niiden sanojen merkityksen, todellisen motiivin. Voimme tuulettaa pelkäämättä tuntojamme.

Eilen jutellessamme puheeksi tuli lahjani, jonka sisältö on elänyt omaa elämäänsä. Lahjastani on muotoutunut puheissamme selkääni, kylkeäni ja vatsaani kiertävä tatuointi nimineen ja päivämäärineen. Uhkasin hänen joutuvan poistamaan teoksen ihostani juustohöylällä, jos hän menee ja  perääntyy nyt. Kaikki tuo leikinlasku lievittää ahdistusta. Hän sanoikin odottavansa näkemistäni lähes enemmän kuin kihlautumista, minä en aiheuta pelkoa ja jännitystä.

Pian sormukst ovat omilla paikoillaan ja arki tulee. Asiat asettuvat omiin mittasuhteisiinsa. Ystävänikin ymmärtää, että mikään ei muuttunut. Sormessa tuntuu hetken olevan jotain ylimäärästä, erilaista. Pian onkin outoa, jos sormus on poissa. Niin se menee, niin se kuuluu mennä.