Koko aamun viihdytin itseäni miettimällä, kuinka helppoa olisi lähteä kotoa. Helpolla tarkoitan, käytännössä helppoa. Kuinka helppoa olisi järjestää erillään asuminen, talous, arki. Muusta en tiedä.

Olisiko se henkisesti helppoa? Tuskin. Tosin kun mietin ajatusta erillään olosta, mieleeni työntyi väkisin ajatus siitä kuinka helpottavaa se saattaisi olla. Ei ahdistavaa, ei surullista, ei onnetonta..helpottavaa, vapauttavaa.

Kaikki tämä kiersi kehää päässäni ilman ripettäkään draamailusta, itsesäälistä tai uhosta. Kylmän kliinisesti, analyyttisesti.

En tiedä mitä tapahtuu. Miksi tapahtuu. Voihan olla, että mitään ei tapahdu. Herään jokin aamu ja huomaan kaiken muuttuneen, ei sittenkään muuttuneen, vaan palautuneen ennalleen.

Aamulle ei riittänyt mörön karkaaminen..aamun kruunasi puhelinsoitto. Viikonlopuksi suunnittelemamme matka muutti muotoaan. Hän ei pääse. Ylitsepääsemätön este. Este, joka aiheutti samalla hetkellä kun ilmestyi, möykyn vatsaan. Ilkeän tunteen vatsanpohjaan, joka muistuttaa huolesta ja pelosta. Huoli ja pelko joka täytyy pitää omana tietonaan.