Täyttääköhän tämänhetkinen päänsisäinen elämäni jonkin asteen kriisin kriteerit? Jollakin mittapuulla varmaan helpostikin. Ja kun itsekin mietin, todellakin olen jonkinlaisen murroksen edessä. Elämääni, lähinnä tunne-elämääni on ilmestynyt uusia elementtejä, joita en pysty sulattamaan ihan samalta istumalta. 

Vuosia olen kuvitellut pystyväni jakamaan itseni tasapuolisesti kahtia. Rakastamaan, haluamaan 50/50. Lapsellinen ajatus, tai siis nyt se tuntuu siltä koska elän siinä todellisuudessa, että olen muuttuva, liikkeellä johonkin suuntaan.

Vaikka minua kauhistuttaa tietoisuus siitä, että seksuaalinen haluni on siirtynyt vahvemmin Hänen suuntaansa ja Mieheni herättämä intohimo on lähinna tarpeiden tyydyttämistä. Silti en yritä paikata tilannetta teeskentelemällä.
Minulle rakkaus ja seksi ovat voimakkaasti aina olleet yhtä. Ilman seksiä ei ole rakkautta, siis sellaista rakkautta mitä rakastavaisten välillä tulee olla. Ensimmäistä kertaa tunnen, korjaan, en tunne voimakasta halua Miestäni kohtaan. Se tekee kipeää. Haluaisin haluta.

Vaikka olen etsinyt syytä itsestäni kuinka pitkään, en sitä löydä. Olen jopa tutkinut hormonaalisen ehkäisyn mahdollista osuutta haluttomuuteeni, suoraa vastausta en ole löytänyt. Olemme puhuneet asiasta Mieheni kanssa ja todenneet sen sata kertaa, että pitäisi käydä gynellä. Miksi en sitten mene? Koska pelkään saavani vastauksen joka tukee pelkoani.

Pelkurikin vielä.