Jäin eilen miettimään tunnustustani ja sen motiiveja. Miksi ihmeessä minulle oli niin tärkeää kertoa työkaverilleni tunteistani? Uskoisin syiden olevan puhtaasti itsekkäitä.

Ihastuneena haluaa nähdä omat tunteensa ihastuksen kohteen eleissä, ilmeissä, sanoissa. Ihastuneena haluaa epätoivoisesti tietää tunteeko toinen samoin, vastaako ihastus tunteisiin. Ihastuneena tulkitsee katseita, ilmeitä, eleitä ja sanoja omaksi edukseen. Ihastuneena on vaikea ottaa vastaan torjuntaa. Ihastuneena, tunteet pinnassa ja epävarmana on helpompi elää epätietoisuudessa kuin todellisuudessa.

Nyt muutamaa vuotta myöhemmin, kun tunteeni ovat haalistuneet ja osaan ajatella mennyttä objektiivisemmin, herää puhdas uteliaisuus. Muistissa on ne ajatukset ja tunnetilat jotka koki vahvasti silloin. Vielä on elävänä mielessä ne singnaalit, jotka oli lukevinaan toisen koko olemuksesta. Nyt vuosien jälkeen, kun tietää, ettei tietoisuus torjunnasta satuta. Kun varmuus yksipuolisesta ihastumisesta ei enää aiheuta särkynyttä sydäntä ja kolhiutunutta itsetuntoa, voi sanoa ääneen sen, mitä aiemmin pelkäsi ilmaista. 

Kun kokee itsensä vahvasti ja bi-seksuaalisuus on iso osa persoonallisuutta. Tuntui tärkeälle ilmaista itsensä kokonaisuutena, nähdä reaktio, kuulla vastaus. Saada tietoisuus siitä, onko vain kuvitellut kaiken ja toivonut liikoja. Vai olisiko todellakin ollut niin, että hän on tuntenut samoin ja kaikki ne viestit, jotka ylikierroksilla käynyt mielikuvitukseni on vastaanottanut, osoittautuisivatkin todellisiksi. 

Eihän niin tietenkään käynyt. Vain minä olin tuntenut niin. Ja vaikka olin omasta mielestäni käyttäytynyt kuin hullaantunut teinityttö, en ollut paljastanut itseäni hänelle. Mutta sain tietää. Samalla tunsin ottaneeni askeleen kohti vahvempaa minua. Tunsin ottaneeni kohtaloni omiin käsiini, tein jotain, enkä vain huudellut tyhjyyteen uskaltamatta sanoa suoraan kuka todella olen ja kuinka tunnen.