Eilisen toisen puhelun tuloksena päätimme tavata muutaman tunnin päästä kaupungilla. Tuntui järkevältä nähdä kasvokkain ja selvittää sotku pois väliltämme. Sovimme tapaavamme päiväkävelyn merkeissä. Hyvä niin, poissa kummankin tutuista ympyröistä, neutraalilla alueella.

Hetki ennen Hänen saapumista kohtaamispaikkaamme, tunsin jännityksen kutittavan vatsanpohjaani, hyvällä tavalla. Olimme näennäisen huolettomia. Välttelimme kosketusta ja pysyimme tarkoituksellisen loitolla toisistamme. Kävellessämme kätemme osuivat kerran tahattomasti toisiinsa, tuntui kun kättä pitkin olisi  kiivennyt sähköisku.

Kävelimme tunnin aurinkoisella puistopolulla ja sivukaduilla. Puhuimme koko matkan siitä mitä elämämme nyt on, mihin se mahdollisesti johtaa. Tulevaisuus tuntuu vaikealta aiheelta. Kummallakin on käsissään niin paljon kaikkea nyt, että nykyisyydenkin läpi kahlaaminen tuntuu työläältä.

Emme halua teidemme erkanevan, en minä ainakaan halua.