Taas sain malliesimerkin siitä, kuinka kaikki asiat lopulta kiertyvät epävarmuutta tuntevan silmissä häneen itseensä, negatiiviset asiat siis. Positiivisilla asioilla ei ole samaa magnetismia.

Tottakai olen puhunut haluttomuudestani, turhautumisistani, itsenäisyyden kaipuustani, kaikesta muustakin ikävästä Hänen kanssaan. Hänellä on sama analyyttinen ote asioihin, vaikka näkeekin asiat usein eri valossa. Ei sittenkään eri valossa, Hän näkee asioiden nurjan puolen. Jos sanon, että Hän on kyynikko, en liioittele kovinkaan paljoa. Uskon, että Hän on ylpeä kyynisyydestään ja sen aiheuttamasta hämmennyksestä muissa. Se on vahvuus, ase, suoja. 

No, asiaan. Kuten siis todettua, olen puhunut Hänelle huolistani, saanut tukea, neuvoja, minulla on ollut ystävä. Olen ollut kiitollinen saadessani pohtia asioita ääneen, saanut etsiä vastauksia muutoinkin kuin yksin. Vaikka pystynkin puhumaan Mieheni kanssa asiasta kuin asiasta, on silti hyvä saada näkemystä naisenkin näkökulmasta, ihmiseltä joka on ulkopuolella Miehen ja minun suhteesta.

Miksi minusta tuntuu, etten pääse asiaan? Onko nyt muka jotain sellaista mitä en alitajuisesti haluakaan sanoa? Sanon silti.

Hän soittaa ilmottaakseen, että Hänellä on tunne, että täytyisi perääntyä, kadota. Erota minusta. Miksikö? Koska jos minulla ja Miehellä on asioita selvitettävänä, Hän vain hankaloittaa asioita olemassa olollaan. Palkaksi avoimuudestani, luottamuksestani, heikkoudestani, saan ehdotuksen eroamisesta. Eikä suinkaan katoaminen elämästäni olisi minun parhaakseni, vaan Mieheni parhaaksi.

Onko tämä yhtä järjetöntä kenestäkään muusta kuin minusta? Minulla on joku kriisi vai mikä lie, ja siinä kipuillessani ansaitsen lisää tuskaa menettämällä tärkeän ihmisen. Niinkö paha ihminen minä olen? Onko niin, että olen ainut tässä suhteessa joka aidosti uskoo tekevänsä oikein ja on siitä syystä moraalisen rappion ytimessä? Onko niin, että sisimmässään Hän uskoo tekevänsä väärin poikkeamalla heteronormista ja odottaa pätevää syytä päästäkseen ulos ikävästä tilanteesta?

Alennuin taas selittelemään. Olen joskus sanonut, että en perustele enää yhtään mitään. Kuljen Hänen rinnallaan, ilman ehtoja tai vaatimuksia. Mutta rikoin päätökseni taas kerran..selittelin, puhuin asiat parhainpäin. En pidä siitä. Tuntuu kuin suhteemme kriittiset hetket olisivat minun puheenlahjojeni varassa, minun kyvyssäni muotoilla ajatukseni edes likimain ymmärrettävään muotoon. Minun ei pitäisi tarvita, ei enää.