Syksy saapui ja minä aktivoiduin. Minuun syksy vaikuttaa aina niin. Laitoin muutaman ilmoituksen ja vastasin muutamaan. Kävin jopa yksillä sokkotreffeillä. Löysinkö mitään? Ehkä. Aivan, sanon ehkä, koska mitään varmaan ei voi vielä sanoa, emme ole edes tavanneet vielä kasvotusten.

Tunne tästä ihmisestä on niin vahva, että puhuin jo Miehelle. Kerroin toki sokkotreffeistänikin, ihan vain siksi, että tapoihini kuuluu kertoa kaikki olennainen. Olisi toki helppoa jättää vain osa kertomatta, sanoa vain olleensa ostosreissulla toisessa kaupungissa. Mutta minusta se ei vain mene niin, menin ensisijaisesti tapaamaan naista ja Mies ansaitsee totuuden.

Sokkotreffit eivät siis tuoneet mitään tullessaan. Toki vietin mukavan kaksi ja puolituntisen jutellen elämästä, omastani ja hänen. Sain syödäksenikin. Tuntui virkistävälle päästä sukeltamaan toisenlaiseen arkeen, täysin erilaiseen kuin omani. Mitään romanssia välillemmehän ei syttynyt. Jo lause "en koskaan voisi ihastua naiseen" sanoi minulle sen, että ei luvassa ole ainakaan yksipuolista ihastumista. Välillämme ei ollut kipinän kipinää.

Meillä jokaisella on omat motiivimme etsiä suhdetta, naiseen, mieheen, ihmiseen. Aina suhteen osapuolilla ei ole samat syyt, tarpeet tai toiveet suhteen solmimisen takana. Mutta joskus kuitenkin motiivit voivat olla niin kaukana toisistaan, että olisi sulaa hulluttaa lähteä rakentamaan suhdetta siihen suuntaan, kuin minulla on toiveissa. Minä tunnen itseni, joten en edes yritä aktiivisesti vakuuttaa toista mahdollisuuksistamme, jos itse tiedostan jo ensi hetkillä ettei tästä tule mitään. Kohteliaasti sanomme, että jäämme pohtimaan asiaa. On helpompi tuoda julki itsestäänselvyys vaikka tekstiviestillä, ja niinhän siinä kävikin. Olimme molemmat samaa mieltä.

Hauska yhteensattuma sinällään. Kun saavuin takaisin sokkotreffeiltäni, minua odotti viesti tältä naiselta josta vahva tunteeni kumpuaa. En väitä, että olisin jo ihastunut häneen, minä olen vain valtavan kiinnostunut tutustumaan häneen. Hänessä yhdistyy niin monta ominaisuutta suhteessa siihen mitä naisessa toivon, että tuntuu melkein liian hyvältä ollakseen totta. Olin jo aikaa sitten törmännyt hänen profiiliinsa eräässä deittipalvelussa ja ajatellut, että tuossa hän on. Laitoin hänelle viestin ja jäin odottamaan. Aikaa vierähtikin tovi, sen verran pitkään, että lopetin jo odottamisen. Hän oli jo löytänyt jonkun toisen tai sitten en vain vastannut hänen hakuaan.

Lopulta hän vastasi ja minä tunsin suunnatonta iloa. Kyllä, ilo oli se tunne. Tunne, että ehkä sittenkin! Jospa kuitenkin on mahdollista löytää se ihminen jota etsin ja jonka vakaasti kaikesta huolimatta uskon olevan olemassa. Ymmärrän että oli aivan liian aikaista miettiä moista, mutta kyllä se väkisinkin mielen valtasi, toiveikkuus.

Olimme olleet Miehen kanssa erossa koko viikon ja sen viikon aikana tutustuin yhä enemmän tähän naiseen. Naisen aiheuttama toiveikkuus oli pakko jakaa Miehen kanssa. Mies kuunteli kiinnostuneena puhetulvaani, esitti tarkentavia kysymyksiä ja oli selkeästi huvittunut. Mutta kaiken sen uteliaisuuden, huvittuneisuuden ja myötäilon alla eli myös vakavampia ajatuksia.

Välillä, silloin tällöin olemme puhuneet siitä mitä tapahtui edellisen rinnakkaissuhteeni loppumetreillä ja sen jälkeenkin. Mies ei ole kantanut sitä suhteessamme mukana, kuten en minäkään. Toisinaan aiheesta on virinnyt kiihkoton keskustelu, siis nimenomaan keskustelu. Voisi odottaa tai olettaa, että riitelisimme aiheesta, mutta onneksi niin ei ole. Jos se kaikki tapahtunut olisi jäänyt kaihertamaan välillemme, olisi täysin turhaa enää yrittää ryhtyä uuteen yritykseen. Miksikö kerron tämän? No siksi, että minut vakavoitti kysymys jonka Mies minulle esitti, tai oikeastaan se ei ollut kysymys, se oli toteamus. "Minusta on hienoa, jos olet löytänyt jonkun, mutta onhan varmaa, että se edellinen ei tule toistumaan...". Miehen huomio, joka ei todellakaan ollut pahantahtoinen tai ivallinen, pysäytti minut ajattelemaan. En oikein osannut vastata tuohon kuin sillä mutulla mikä minulla on.

Tunne, intuitio, järjen ääni, se on vaivannut minua ennenkin, aina en ole sitä suostunut kuuntelemaan, joskus huonommalla menestyksellä kuin joskus toiste. MInulla ei ole tällä hetkellä kuin mutu johon luotan. Olen varma tai ainakin niin varma kuin tässä maailmassa voi olla, että tämä ihminen johon olen törmännyt, ei tule tekemään elämästäni, elämästämme yhtään sen hankalampaa kuin se käytännön syistä mahdollisesti tulee olemaan. Näin vastasin. En siksi että hän halusi sen kuulla, vaan siksi että todella uskon siihen. Miksikö? Ihan vain siksi koska minusta nyt vain tuntuu siltä.

Voisi tietysti olettaa, että haluni uskoa mutuuni on vain alkeellinen keino narrata itseäni. Keino joka antaa minulle mahdollisuuden sotkeutua taas mahdottomaan. Epätoivoinen yritys onnistua kaiken uhalla. Vaikka siitä kaikesta on jo verrattain paljon kulunut aikaa, on sen kokemuksen antama opetus pysynyt kirkkaana mielessäni. En aio enää haukata isompaa palaa kuin pystyn nielemään.