Viikolla tapahtuneen purkauksen jälkeen on laskeutunut hiljaisuus. Ei sanaakaan, ei elettäkään puoleen tai toiseen. Valtavalla nopeudella edennyt tunnelataus paloi loppuun yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin. Se mitä on jäänyt jäljelle, tiivistyy muutamaan lauseeseen.

Minä tiedän nyt paikkani, en epäile sitä enää. Hänkin on löytänyt paikkansa minun elämässäni, niin minun kuin Hänenkin puolelta katsottaessa. Asiat eivät ole enää vaiheessa, ne ovat saaneet päätepisteen. Minä ajattelen näin. Epäilen vahvasti, että Hän ei. Hänestä on vielä monta asiaa kesken. Olkoon niin.

Vaikka moni asia olisikin vielä valaisua vailla, keskustelun ikkuna on sulkeutunut. On joitakin asioita jotka muuttavat dialogin suunnan. Se suunta johon vuoropuhelu lähti, ei ole minun tapani kommunikoida. Älykkään ihmisen täytyy osata valita sanansa, myös kokiessaan ylitsepääsemätöntä vihaa.

Tavallaan olen tyytyväinen. Löysin sen aidon, tunteella elävän ihmisen reaktion. Olen joutunut ottamaan paljon vastaan punnittua ja harkittua puhetta, jopa retoriikkaa. Pelko, epävarmuus ja itsekontrolli ovat estäneet tahattomien tunnereaktioiden näkymisen. Nyt sain sen kerrankin. Sain sen mitä halusin.

Voihan olla että imartelen itseäni. Voi olla niin, että jokainen saamani lause oli harkittu ja tarkoituksenmukainen. Jos en ole tähänkään mennessä pystynyt herättämään kontrolloimatonta tunnelatausta, mikä minussa aiheuttaisi sen nyt? Niin, ehkä jotkin sillat ovat vain rakennettu poltettaviksi.