Ehkä jotain tapahtui lauantaina. Hän soitti taas. Juttelimme tovin, niitä näitä, mutta ei smalltalkia vaan ihan arkemme vaikeita asioita. Luulen, että Hän soitti "tarkistaakseen" kantani, tunnenko edelleen samoin kuin lauantaina. Ei mikään ole muuttunut siitä. Korkeintaan epätoivoni on hälvennyt, mutta muuten tunnen samoin. Minun on vaikea tarkentaa mistä puhuimme, koska moiset seikat eivät useinkaan jää mieleeni keskusteluistamme. Mieleeni jää vain tunne siitä, että on hyvä olla.

Yllätyksekseni Hän oli soittanut minulle hetken päästä uudelleen, en ollut kuullut sitä. Soitin heti perään ihmetellen, mistä on kysymys. Tapansa mukaan Hän oli jäänyt miettimään jotain minun sanomaani asiaa. Tällä kertaa se oli se tärkein. Minä tarvitsen Häntä. Se että minä halua ja tarvitsen Häntä herättää kysymyksen siitä, kuinka minä kestän. Kuinka minä kykenen ottamaan vastaan Hänen taipumuksensa vetäytyä. Vastasin niinkuin totta on, huonosti.

Kestän todella huonosti Hänen huonot hetkensä, tilanteet joissa Hän haluaa etäisyyttä. Mutta me olemme aikuisa, minä osaan itse päättään miten paljon kestän ja kykenen ottamaan vastaan. En minä voi sälyttää vastuuta toiselle omista tuntemuksistani, ne ovat minun ongelmani. Kun minun ongelmani heijastuvatkin välillisesti häneen, Hän on itse vastuussa siitä jaksaako kantaa sen taakan. Emme voi loputtomiin ottaa pelkästään toisen tunteita huomioon, se ei johda mihinkään.

Meillä kummallakin on oma itsenäinen elämämme irrallaan toisistamme. Meillä kummallakin on yhtälailla oikeus omaan yksityisyyteemme. Oikeus olla rauhassa, kysymättä lupaa.