Ehkäpä tänään onnistumme tapaamaan viimein. Ironista kyllä, Hän ei päässyt alkuviikosta käymään, kun heidän autonsa oli korjaamolla katsastusremontissa, melko hupaisaa. Mutta tänään auto ehkä saa "leiman" ja kaikki on taas kunnossa.

En oikein tiedä mitä odottaa. Hän tuntuu olevan huolissaan. On melko vaikea kohdistaa tuon epämääräisen huolen todellista syytä, mutta huoli kuitenkin koskee Häntä itseään, kuinkas muuten. Tai lähinnä huoli on sitä, että kuinka minä suhtaudun Häneen tämän pitkän ajan jälkeen. Vaikka olemme puhuneet paljon puhelimessa, mesessä ja tekstiviestein, ei se korvaa kasvokkain keskustelua, ei mitenkään.

Tätäkin asiaa on mietitty jo ennen tapaamista. Minulle on annettu "ohjeita" kuinka toimia. Minulle on kerrottu mitä hän odottaa ja varsinkin mitä ei odota. Kamalat paineet siitä, että minulla ei olisi paineita. Mitä ihmeen paineita? Minä olen aikuinen nainen ja osaan kyllä tunnistaa itsessäni ne tunteet jotka tunnen. Ei minulla ole koulutyttömäiseen tapaan tarvetta tehdä asioita vasten tahtoani miellyttääkseni. En pelkää torjuntaa tai "torjua" jos minusta tuntuu siltä, etten ole valmis asioihin. Kyllä tämänkin mittaisen historian jälkeen, joka meillä on, pitää kyetä hyväksymään negatiiviset tai eriävät mielialat.

Kyllä me kumpikin tiedämme että kun näemme taas tuossa ovella, asiat sujuvat omalla painollaan. Antaa asioiden mennä luonnostaan, niinkuin niiden kuuluu mennä.