"Kropaltani olen ihan normaali, en mikään missi mutten mikään norsukaan"

Vastasin totuuden nimessä olevani varmasti monen mielestä se norsu. Tässä yksi tapa ilmaista asiat.

Toisaalla minulle kirjoittelee hoikka sporttinen nainen, jonka mielestä fyysinen olemus ei ole tärkein ominaisuus, kun suhdetta lähdetään rakentamaan.

Voiko olla mahdollista, että joku toinen tosiaan ajattelee samoin? Että sen kemian tuntee heti ja sen voi aistia vain tapaamalla ihminen oikeasti, ei kirjoitusten, ei valokuvan, ei numeroina ilmoitettujen mittojen perusteella. Voin kiinnostua naisesta hänen luonteensa vuoksi vaikka hän olisi hoikka.

On kaunis ajatus, että kiloilla ei ole väliä. Mutta totuus kuitenkin on, että kyllä kilot ja niiden puute merkitsevät. Ei kaikkea, mutta paljon. Kilot on samalla tapaa osa ihmisen persoonaa ja luonnetta kuin mikä muukin ominaisuus, hyvässä ja pahassa.

En tiedä miksi "karsastan" hoikkia ihmisiä, siis rinnakkaissuhteen kontekstissa. Ei minulla ole hoikkia, treenattuja tai muuten vaan laihoja ihmisiä vastaan mitään. Mies on hoikka, suhteemme alussa jopa laiha. Itse en ole hoikka, en edes normaalipainoinen. Lie kyseessä ihan oman vartalon nolostelu, häpeä. Kun en oikein omaksu tuotakaan. Iän myötä olen kasvanut omaan nahkaani, hyväksynyt itseni kaikkine kumpuineni, poimuineni ja makkaroineni. Olen kovasti naturelli ihminen, viihdyn ilman vaatteita. Saunon sekasaunassa täysin nolostelematta, uin aina alasti mökillä oli kuka näkemässä tai ei.

Kaikkina näinä vuosina kun olen kahlannut seuranhakuilmoituksia läpi, vastannut ilmoituksiin, yhteydenottoihin, olen oppinut, että kaikki eivät elä todellisuutta naissuhteen haussaan. Tietty osa naisista on luonut itselleen fantasian. Illuusion kahden kauniin, hoikan ja himokkaan naisen kohtaamisesta. Tietynlainen stereotypia. Unelma johon ei persjalkainen savolaisakka mahdu. Koen tärkeäksi liki korostaa omaa kokoani jo tutustumisen alkumetreillä.

Täytyisi vaan nyt yrittää itse hellittää tästä kilorasismistaan.