Siitä on 11 päivää kun näin Hänet viimeksi. Tuntuu ikuisuudelta. Viimeksi tänään Hän kyseli milloin näemme taas, en suostunut sanomaan. Hänen täytyy toipua vielä ennen kuin suostun tapaamaan. En halua aiheuttaa tahattomasti ongelmia. Haluan kuulla, että lääkäri on todennut vaaran olevan ohi. Oikeasti. Hän vähättälee terveydentilansa vakavuutta ja minua se raivostuttaa, aivankuin olisin niin lapsellinen etten näkisi kokonaisuutta.

Välillä tuntuu, että mitä kipeämpi Hän on, sitä himokkaampi myös. Onko kyseessä primitiivireaktio? Vertasin kerran Hänen mielentilaansa maahan syöksyvän lentokoneen matkustajaan, se klassinen viimeinen rakastelu ennen tuhoutumista. Jospa tosiaan on niin, minä vain satuin kohdalle. Kyse ei olekaan minusta, vaan kuolemanpelosta. Pelosta, että jää niin paljon kokematta. 

Onko tuolla kaikella merkitystä loppujen lopuksi? Se on sanomattakin selvää, että asiat tapahtuvat syystä. Kaikella on tarkoituksensa. En todennäköisesti olisi koskaan tutustunut Häneen jos asiat olisivat toisin. Sairastuminen ja sairastaminen ovat muovanneet Hänen elämäänsä suuntaan jossa tiemme kohtasivat. 

Toivoisin vain, ettei Hän vähättelisi huoltani. Kun sanoin etten tahdo tavata, koska pelkään hidastavani tervehtymistä, sain vastaukseksi puolitotisen kommentin etten halua häntä enää. 

Hän tulee pian huomaamaan kuinka väärässä onkaan.