Olen elänyt tässä henkilökohtaisessa pullossani nyt joitakin viikkoja, kuukausia?

Olen vältellyt mesengerissä olevia ystäviäni. Heitä ei ole kuin muutama, mutta silti ajatus keskustelusta on tuntunut ylitsepääsemättömän hankalalta.

Tänään pitkästä aikaa vaihdoin sanasen Helsingissä asuvan rakkaan Ystäväni kanssa. Hän aloitti keskustelun lauseella "etkö ratasta mua enää?" Ratastan mie. Tottahan se on, tuo nainen on tärkeä minulle.

Suhteemme on alkanut nykyään tyypillisellä tavalla, netissä. Tutustumistamme viritti voimakas seksuaalinen vire, jonka lomasta huomasimme viihtyvämme toistemme seurassa paremmin kuin hyvin. Ystävystyimme nopeasti ja jaomme vaikeitakin asioita. En kovinkaan helposti määrittele ihmistä ystäväksi, mutta hän tuntui siltä lähes välittömästi.

Vaikka Ystäväni asuukin kaukana, silti tuntuu, että hän on lähellä. Emme ole tavanneet kuin kaksi kertaa kasvokkain. Olen vieraillut hänen luonaan, myös aikana kun Ystäväni on ollut suhteessa. Tapaamisemme eivät ole olleet täysin platonisia, ei todellakaan. Ystävävälläni on jotain sellaista jota ei kellään tuntemallani ihmisellä ole, kyky dominoida. Vaikka en alistu hänen edessään täysin, haluaisin alistua ja alistunkin siinä määrin kuin koen tällä hetkellä luontevaksi.

Syy miksi poden syyllisyyttä on, etten ole ollut läsnä. Ystävällä toki on vakituinen parisuhde ja perhe, ystäviä, rakastajatar. Silti tiedän, että Ystävään sattuu kun en puhu asioistani. Minua oma puhumattomuuteni ei vaivaa, vaan kyvyttömyyteni olemaan tukena hänen omissa ongelmissaan. Vaikka Ystävällä on tämä laaja verkosto ympärillään, tiedän että minunkin osallisuuteni on tärkeä. Silti olen poissa. Eikä Ystävä näe poissaolevuuttani asiana josta hän jää ilman, vaan hänestä minä jään ilman Ystäväni tukea.

Ehkä pian lähden vierailulle Ystäväni luo. Katson taas alistuvaa minääni silmiin ja vietän viikkoja sen jälkeen sulatellen muuttuvaa minäkuvaani.