Tammikuu jo puolessa. Aika on kulkenut vääjäämättä eteenpäin ja kuluttanut lomani loppuun. Ylihuomenna pitäisi jo osata palata arkeen, ja miksi en osaisi? Minä kaipaan arkea.

Tuntui hyvälle olla poissa täältä. Oli äärimmäisen vapauttavaa olla mielentilassa, jossa ei tarvinnut tiedostaa ympäristöään, tai ihmisiä joita moisissa lomakohteissa on vilisemällä. Vaikka ennen reissuun lähtemistä ajattelin, että kaikki ne kauniit paljaat vartalot, onnelliset ja hymyilevät ihmiset ajavat minut hulluuden partaalle, näin ei käynytkään. Minulla oli silmää vain Miehelle. Mies veti puoleensa kaiken huomioni ja tunsin voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta niin fyysisesti, kuin psyykkisestikin.

Tapasin Lulun eilen. Lulu soitti ja pyysi auttamaan häntä kauppareissullaan. Tuntui hyvältä kuulla hänen äänensä puhelimessa sellaisena kuin olen tottunut sen kuulemaan, sanoissa naurua. Lulu on päässyt onnettoman suhteensa kariutumisen tuottaman surun yli, tai ainakin pahimman yli. Lupasin auttaa, tietysti, sitä vartenhan ystävät ovat. Mutta seikka joka tuotti minulle suunnatonta iloa oli se, että Mies tahtoi lähteä "kuskiksi".
Olemme tunteneet Lulun kanssa jo jokusen vuoden, mutta Mies ja Lulu eivät ole koskaan tavanneet. Kohtaaminen oli todella välitön ja vailla jännitettä. Lulu puhui asioistaan vapautuneesti Miehen kuullen ja halasi minua avoimesti Miehen nähden. Mies oli oma hiljainen itsensä, mutta otti silti osaa keskusteluun, jopa enemmän kuin olisin osannut odottaa.

Minulla on asiat mainiosti. Olo on keveä ja vapautunut. Olen saanut karistettua hartioiltani syksyn tuomat pettymykset ja sairastelun tuoman passiivisuuden. En tunne pakkoa. Tällä hetkellä minulla on tunne, ettei minun ole pakko etsiä mitään. Luotan tulevaisuuteen, luotan sattumaan.