Eilinen avaus polyamorisen elämäni valopilkuista, helpotti oloani. Minä todellakin voin sanoa ne asiat ääneen, eikä taivas putoa niskaani. Kyllä, minä voin tunnustaa, että elämässäni on naisia, naisia rakastavia naisia, ilman raastavaa syyllisyyttä.

Olen kirjoitellut muutaman päivän lähes ikäiseni perheellisen naisen kanssa. Törmäsin hänen profiiliinsa netissä, kuinkas muutenkaan. Kirjoitin hänen vieraskirjaansa kiitokset. Kiitin häntä siksi, että hänen profiilinsa antaa minulle toivoa siitä, etten ole yksin toiveitteni kanssa tässä maailmassa.

Vaikka hänen tavoitteensa ovat liki täsmälleen samanlaiset, kuin omani, en silti ottanut häneen kontaktia siksi, että pitäisin häntä potentiaalisena kumppanina. Ehkä jos hän asuisi lähempänä, hän saattaisi olla minulle mahdollisuus, mutta koska näin ei ole, en ajattele asiaa sen pidemmälle. Kirjoitin viestin hänelle puhtaasti siitä ilosta, että todellakin törmäsin hänen profiiliinsa. Usko tai älä, mutta osaan suhtautua toisiin bi-naisiin puhtaan toverillisestikin.

Hän pyysi minua kirjoittamaan sähköpostiinsa, kertomaan itsestäni, elämäntavastani, kokemuksistani. Näin olemme nyt tehneet. Vaikka keskustelujemme laatu on ollut polyamorian tiimoilta vielä pintapuolista, on tuntunut hyvältä puhua näistä asioista ihmisen kanssa, joka jakaa samat ajatukset, arvot ja tavoitteet. Aika näyttää, syveneekö tuttavuutemme..onko meillä muuta yhteistä kuin toive toimivasta rinnakkaissuhteesta.