Pieni irtiottoni oli paljon. Voisin sanoa suunnattomasti. Vaikka palasin kotiin jo sunnuntaina, en ole voinut edes harkita kirjoittamista. Ei ole ollut sanoja. Sanat ovat tuntuneet niin vajavaisilta.

Vähitellen olen jäsennellyt kaikkea mielessäni. Purkanut tunnetilojani muilla keinoilla, en sanoilla. Ollessani vielä Helsingissä sain jopa sanonutksi jotain. Se tuntui helpolta, koska moni viestittämäni asia oli kuulijalle tuttu, ja irrallaan olevat lauseet merkitsivät heille jotain. Täällä kotona olen vain minä ja ajatukseni, tunteeni, mieleni. Vaikka olen tuhansina paloina, silti tunnen itseni eheäksi. Se tunne on vahva ja helpottava.

Löysin itseäni taas enemmän. Uskalsin vihdoin. Ei sittenkään, ei tällä ollut minun uskaltamiseni kanssa mitään tekemistä. Olen tehnyt matkaa Ystäväni kanssa puolitoista vuotta ja hän tunsi hetken koittaneen. Sillä hetkellä kun Ystäväni tunsi minun olevan valmis, minä olin valmis. Minä olen valmis. Minä olen valmis jatkamaan tällä tiellä. Valmis oppimaan lisää itsestäni. Valmis löytämään enemmän.

Se mitä konkreettisesti tapahtui, saattaisi olla monin kerroin kiinnostavampaa kuin tämä. Ehkä kirjoitan siitä joskus. Joskus, en vielä, jäljet ovat vielä liian tuoreet, liian aristavat. Haluan helliä tätä muistoa vielä hetken pelkillä tunnetiloilla. Haluan antaa aikaa itselleni olla raakile. Haluan kypsyä rauhassa.