Olisipa talviloma. Tunnen itseni niin turhaksi töissä tällä hetkellä, hajamielinen, poissaoleva, innoton. Mies on lomalla, voisi olla mukavaa viettää aikaa kotona kaikessa rauhassa.

Tuntui, että vain hetkittäin pystyin unohtamaan lähestyvän tiistain, jolloin ehkä saan verikokeiden tulokset. Mitä lähemmäs pääsen varmuutta, sitä levottomammaksi käyn, huomenna varmaan hypin seinälle. Pystyn ajattelemaan tällä hetkellä elämääni vain siihen pisteeseen asti.

Tapasin Lulun tänään pikaisesti töiden jälkeen. Se oli oikein mukavaa, mutkatonta. Vaikka hetkittäin tuntui, että "jotain" pitäisi sanoa, että jokin epämääräinen "leijui" välillämme. Ehkä se oli vain tämä pitkäksi venähtänyt väli viime tapaamisesta, alkukankeutta. Olisin vain toivonut, että aikaa jutusteluun olisi ollut enemmän. Nyt lupaan, etten kadota yhteyttä häneen, hyvä ystävä on aina tarpeen. Ystävä, joka sietää minua huonotuulisenakin.

Hän on loitontunut. Edellinen puhelinkeskustelumme ei päättynyt kovin lämpimissä tunnelmissa. Taisin loukata Häntä. Hän vetäytyy niin herkästi jos on vaistoavinaankaan epäröintiä tai kyllästymistä suunnaltani. Hänestä en raaskisi sanoa suoraan, jos en ole kiinnostunut enää. Hänestä raahaisin Häntä perässäni vaikka väkisin, velvollisuudentunnosta. 

Melko itsekeskeistä ajatella, että kaikki minussa esiintyvät tunnetilat heijastavat tunteitani Häntä kohtaan. Mutta näin tämä tuntuu aina menevän. Jos mielialani on hyvä, saan huomiota ja huomionosoituksia. Jos tunnetilani on synkkä tai ärtyisä, Hän katoaa, pois jaloista. Olkoon sitten niin, kunhan saan itseni kasaan, yritän olla vähemmän luotaantyöntävä. Nyt en pysty siihen.