Minä hyväksyn keskeneräisyyden. Minä ymmärrän ihmisiä, jotka ovat hukassa elämänsä muutoksien edessä. Minä tunnen myötätuntoa itsensä kanssa kipuilevia ihmisiä kohtaan. Kaiken tuon minä kestän, mutta jos inhimillisyyden lisäksi ihminen valitsee tekopyhyyden ja moralisoinnin, sekä haluaa kaiken tämän lisäksi olla sivistymätön, niin siinä kulkee sietokykyni raja.

 

Kävin viikonloppuna mielenkiintoisen meilikeskustelun, noin ikäiseni, vuosia parisuhteessa olleen naisen kanssa. Tuntui kuin olisin viestitellyt kahden eri persoonan kanssa.

 

Persoona 1 avautui syvistä tunteistaan vuosia sitten ihastumaansa lesbonaista kohtaan, salaisesta meilien vaihdosta ja vielä salaisimmista tapaamisista tuon unelmien kohteen kanssa. Rakkauden kaipuustaan, intohimoisista suudelmista, joidenka eteneminen rakasteluksi kilpistyi vain ihastuksen kohteen periaatteeseen, että varatun naisen kanssa hän ei seksiä harrasta. Persoona 1 kertoi olevansa täysin kylmä, niin fyysisesti kuin henkisestikin parisuhteessaan, eikä tarvitse miestään mihinkään. Elämää kulissiliitossa.

 

Persoona 2 ilmoitti motokseen, että "yksi ihminen riittää kerrallaan". Persoona 2 ilmoitti värikkäin sanakääntein (= kirosanoja), ettei ymmärrä tapaamme elää, ja että Mieheni luonteessa täytyi olla jotain pahasti pielessä, koska ei muuten alistuisi moiseen ja on taatusti muutenkin elämässään kynnysmatto. Toki persoona 2 epäili, että hänen mielipiteensä ovat vääriä, mutta niin hän vaan ajattelee.

 

Vahvoja näkemyksiä, voimakkaita tunteita. Näillä persoonilla oli mielestäni erittäin ristiriitaiset mielipiteet saman henkilön ajatuksiksi. Voisin jopa väittää, että kirjoittajan oma moraalikäsitys oli muotoutunut omien toimintamallien mukaisiksi. Pettämisen rajat liukuneet itselle sopiviksi, uskollisuuden määritelmä muuttunut omatuntoa tyynnyttäväksi. Luullakseni käsitteenä emotionaalinen rehellisyys parisuhteessa, olisi ollut molemmille persoonille täysin tuntematon, jos olisin moisen ajatuksen ottanut esiin.

 

Koska persoonat lähtivät esittämään vahvoja ajatuksiaan niinkin kärkkäästi, ajattelin kirjoittajan olevan valmis lukemaan myöskin erilaisia näkemyksiä parisuhteen pelisäännöistä, luottamuksesta, rehellisyydestä, oikeasta ja väärästä. Erilaisilla näkemyksillä tarkoitan eri näkökulmia, ei vain niitä kuinka minä näen parisuhteen rajat. Päättelin, että jos minun oletetaan ottavan vastaan loukkaaviakin kommentteja elämäntavastani, jopa Miehestäni loukkaantumatta, voisin minäkin esittää muutaman näkökulman.

 

Alatyylinen kirjoittaminen ei kuulu tapoihini. Mutta myönnän, että kiukku kupli sisälläni vastauksia kirjoittaessani. Päälimmäinen tunteeni oli herätellä persoonia näkemään omien mielipiteidensä ja toimintansa välinen vahva ristiriita, tekopyhyys. Esitin joidenkin pitävän suutelua toisen kanssa pettämisenä. Kirjoitin, että on ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että jo toiseen ihastuminen ja seksin haluaminen on väärin. Ilmoitin, että mielestäni hyvän suhteen perusta on rehellisyys tekemisissä ja tunteissa.

 

Kyseenalaistin hänen mottonsa, sillä tosiasialla, että hän itse on rakastunut toiseen, tapailee tätä salaa ja olisi halunnut seksiäkin, jos vain ihastus olisi suostunut. Kaiken tämän todistelun jälkeen persoona vakuutti minulle edelleen, että hänen miehensä riittää hänelle.

 

Sanoin ymmärtäväni jollain tasolla miehiä, jotka silkkaa mukavuudenhaluaan jäävät huonomminkin toimivaan suhteeseen, vain koska ruoka- ja vaatehuolto toimivat. Sanoin ymmärtäväni, että eläminen parisuhteessa joka ei tyydytä millään tasolla voi olla turhauttavaa, mutta itse en voisi elää tunneköyhässä suhteessa. Sanoin hänen olevan sisukas ihminen, kun kykenee tähän kaikkeen.

 

Ehkä pääsin pintaa syvemmälle. Enkä herätin jotain. Enkä sanoin vain ilkeästi. Enkä loukkaannuin persoona 2. hyökkäyksestä enemmän kuin myönnän itselleni.

 

"Mulle tuli älyttömän paha mieli".

 

Sitä kutsutaan huonoksi omaksitunnoksi.