Tästähän alkaa tulla tapa. Pitäisikin tehdä aloite virallisen Blogi Pekkasen järjestämisestä blogia terapia mielessä kirjoittavien käyttöön. Varsin vapauttavaa kirjoittaa rauhassa ajan kanssa, tarvitsematta miettiä palaako kastike pohjaan tai tarvitseeko Mies huomiota.

Ja mitä tuohon terapiaan tulee, se oli vain kielikuva, minua ei enää mikään blogin pito pelasta. Olen ennenkin tuulettanut kirjoittamalla. Kakarana, murrosiän kynnyksellä päiväkirja oli kovassa käytössä. Murrosiässä rustasin korneja tuskaisia runoja. Myöhemmin, päälle kaksikymppisenä huomatessani että kaikki ei ole niinkuin ennen, minä en ole niinkuin ennen, haalin viihdykkeeksi lauman sekalaisia kirjekavereita. Aika pian huomasin, että en pysty samaistumaan "tavallista" kotirouvan elämää viettävän naisen arkeen, tylsistyin kuoliaaksi. Netti toi uusia ulottuvuuksia. Chatit, keskustelupalstat.

Blogin kirjoittaminen muhi mielessäni pitkään. Olen aiemminkin kirjoittanut, pitänyt taukoa ja jatkanut taas. Ongelmana on ollut kyvyttömyys täydelliseen avoimuuteen. On aika turhaa jauhaa asioita joita ei halua sanoa ääneen ja jos sanookin, sanoo kaunistellen, puolitotuuksia. Pelkona itsensä nolaaminen, vaikka kukaan näitä jaarituksia mahdollisesti lukeva ei tunnista sinua. Itsekontrollin kadottaminen, sisäisen sensuurin poistaminen, siinä tavoitetta.

Blogin kirjoittamisesa on se hienous, että jokainen yhteiskunnallisesti kunnioitettavakin yksilö voi toteuttaa exhibitionistisia taipumuksiaan hyväksytyllä tavalla. Ja sehän minä todellakin olen, en tarkoita kunnioitettu vaan exhibitionisti. Luultavasti ilman tätä kanavaa, saarnaisin torilla tai työpaikalla jokaikinen kahvitauko. Aiheenahan vieraissa hyppääminen ei ole ihan peruskahvitaukomateriaalia, joten ehkä kuitenkin on parempi, että yritän kehittää tätä ilmaisuakeinoa, vaikka se välillä turhauttaakin. 

Haluaisin olla leikkisämpi, vähemmän vakava. Vaikka täällä elävässä elämässä en aina otakaan itseäni järin vakavasti (Hän on taatusti eri mieltä), kirjoittaessani olen kuoleman vakava. Mahtipontinen ja dramaattinen. Mistä se johtuu? Siitäkö että aiheena rinnakkaissuhteet ja polyamorisuus mielletään niin kevytkenkäisiksi, että ylenmääräinen huumori vain lisäisi aiheen negatiivisia mielleyhtymiä?

Eihän tämä aina ole helppoa, ei se ole yksiavioisellakaan, saatikka sinkulla. Vaikka hankaluuksiakin on, en silti osaisi valita toisin, en halua valita toisin. Mutta totuuden nimessä, 90% elämästäni kahdessa ihmissuhteessa on täydellistä. Iloista, onnellista, tyydyttävää. Jos ei olisi, en kai kaikessa hedonistisuudessani olisi valinnut tätä tapaa elää.

Joten sallittakoon minullekin lupa satunnaiseen riehakkuuteen, alatyyliin ja itseironiaan.