Tänään ovi kävi ja Hän seisoi eteisessä. Olemus niin tuttu, mutta eri. Tuntuu kummalle, kun ei osaa koskea, ei osaa sulkea halaukseen vaikka tahtoisi. Oman hämmennyksen piilottaa vitsailuun ja taukoamattomaan puhetulvaan.

Hänkin oli varautunut. Piti etäisyyttä, kuin tarkkaillen minun reaktioitani. Minulle tulee tunne, että Hän ei halua lähestyä, tulla liki. On pakko pyytää viereen, muuten katselisimme toisiamme kaukaa koko päivän, jutellen joutavia.

Fyysinen kosketus sai kroppani heräämään. Kosketuksessa ei ollut mitään seksuaalista, ei mitään sellaista jonka voisi tulkita eroottiseksi, silti vartaloni tulkitsi sen niin. 

Jatkamme joutavaa höpöttelyämme, nauramme, kinaamme meille tyypilliseen tapaan. Olemme aina osanneet kuluttaa aikaa puhumiseen. Puhumme aina paljon, puhumme asiaakin. Juttelemme vaikeitakin asioita rentoon epäviralliseen tapaan sen enempää pohtimatta. Taustalla takoo sama asia kuin aina ennenkin, halu.

Vaikka kumpikaan ei tee aloitetta, pienet asiat johtavat toiseen. Minä olen oman himoni sokaisema ja vaadin, pyydän, anelen. Olen täysin voimaton Hänen naiseutensa edessä. Kaikki aistit kokevat vain Hänen vartalonsa.

Kuten aina, tunnit menevät liian nopeaan. Kuten aina, jään miettimään, miksi tuhlaan kallisarvoiset tunnit. Kuten aina, toivon, että voin vielä korvata sen mitä jäin velkaa.