Jos kuvittelee sivuuttavansa pieleen menneet suunitelmat olan kohautuksella, niin ei tiedäkään miten väärässä sitä voi olla. Olin väärässä. Lauantai aamun tuulilasiepisodia on puitu jo muutamaan otteeseen. Katsos, asiat ei aina vain satu tapahtumaan, ne kuulemma sattuvat tarkoituksella. Kai minäkin uskon jollain tasolla siihen, mutta ei kai kaikki ihmiset aina ole niin laskelmoivia?

Voiko sittenkin olla niin, etten näe todennäköisintä? Miehen sabotaasia? Jopa minä vilkkaine mielikuvituksineni tajuan, ettei tuulilasikorjaajan ilmoitus juuri nyt saapuneesta lasista voi olla Miehen vehkeilemä. Mutta auton lasiliikkeeseen viemisen ajankohta oli ihan pikkiriikkisen huonosti valittu, sen myönnän. Toki näin jälkeenpäin ajateltuna, kun auto on nyt katsastuksessa käytetty ja hylättynä kotiin ajettu, niin on mukava tietää, että aikaa on enemmän kuin se pari päivää varaosien etsimiseen ja hankalaan remonttiin. Näiden seikkojen valossa, lauantai aamun suunnitelmien kuseminen oli perusteltua, Mieshän se joutuu kärsimään, jos asioita vetkutetaan loputtomiin. Mutta ei se silti poista harmia.

Minulle tuo tapaus oli lauantaiaamunsuunnitelmienperuuntuminen, piste. Hänestä kyseessä oli puhdasoppinen kontrollointi yritys, onnistunut moinen. On kuulemma uskomatonta etten näe sitä ja varsinkin se, että annoin periksi. No nyt annoin. Miksi ihmeessä vänkäisin omaa etuani vastaan? Periaatteesta? Sehän on lapsellista. Polkea jalkaa ja kieltäytyä lähtemästä, jääräpäisesti vaatia asioita menemään niinkuin minä haluan, periaatteesta. Kyllähän se niin on, että minä haluan toimivan katsastetun auton työmatkani ajamiseen. Perin käytännöllistä ja kaukana romantiikasta. Valitsen auton korjaamisen lemmekkään tapaamisen sijaan, melko tylyä ja tunteetonta. Mutta ilman ehjää autoa, en pääsisi siihen tapaamiseenkaan.

Minun elämässäni on kaksi aikuista. Tavoitteenani on olla väleissä kummankin kanssa, hyvissä väleissä. Elämäni on täynnä kompromisseja, tasapainoiset suhteet on. Tämä on muutenkin hankalaa, jos alkaisin vetämään soolona tässä avioliitossa, kaikki olisi ohi ennenkuin huomaisinkaan. Minä en tahdo elää yhdessä ilman yhteenkuuluvuutta, ilman tunnetta siitä, että kuulumme samaan joukkueeseen. Jos eläisin tässä avioliitossa yksin, valitsisin yksin elämisen eronneena, se olisi helpompaa.