Vanha työkaverini laittoi meiliä. Kyseli kuulumisia ja kertoili omistaan. Ehdotteli tapaamista. Olimme reilu kaksi vuotta sitten samassa työpaikassa. Teimme muutaman kuukauden todella tiiviisti töitä yhdessä. Minä irtisanouduin ja tiemme erkanivat. Työkaverini asuu toisella paikkakunnalla, on perheellinen, vapaa-aika kiireistä, joten emme ole tavanneet koskaan työajan ulkopuolella.

Olemme nähneet kahvikupposen äärellä silloin tällöin, käyttäneet ruokataukoja pikaisiin tapaamisiin. Viimeisin työni on hankaloittanut tapaamisia, emme ole nähneet vuoteen.

Keskiviikkona minulla on menoa kaupunkiin ja ajattelin kysyä olisiko mahdollista juoda kupponen kahvia, käydä lounaalla. Päivittää kuulumiset ihan kasvokkain.

Ystävyytemme on vapaa rasitteista. Meillä on lyhyt yhteinen historia ja elämämme eivät liity toisiinsa millään muulla tasolla, kuin ne muutama kuukausi samassa työpaikassa. Tiedämme toistemme perheistä juuri sen tarpeellisen, mutta asiat joista puhuimme olivat jotain ihan muuta. Ystävyytemme on ikäänkuin pysähtynyt. Se ei koskaan päässyt kehittymään täyteen mittaansa, ehkä sen ei kuulunutkaan. Olemme niin erilaisia, mutta silti meissä oli jokin todella voimakkaasti yhdistävä asia, jota itsekään en koskaan ymmärtänyt.

Kun irtisanouduin, hakitsin vakavasti, että kerron rajusta ihastumisestani. Koin, että minulla ei ole mitään menetettävää. Tiemme erkanisivatt joka tapauksessa, olisi helppoa niellä nöyryytys, kun ei koskaan enää tarvitsisi kohdata kasvokkain. Asiaa harkittuani tajusin, että vaikka ei ole mitään menetettävää, ei ole mitään voitettavaakaan. Työkaverini on nainen, jonka perhearvot ovat vanhanaikaista laatua. Vaikka itse en juuri välitä muiden mielipiteistä, silti tuntui etten kestäisi halveksuntaa, inhoa tai mitään muutakaan negatiivista työkaveriltani tunteitteni takia. Peräännyin. Olin pelkuri.

Niinkuin kaikki muutkin hullaantumiset, ne menevät ohi. Aikaa kuluu, tunteet haalistuu ja järki voittaa. Minä yritin myös tietoisesti saada romanttiset ajatukset pois päästäni. En halua olla teinityttömäisesti rakastunut johonkin saavuttamattomaan, fantasiaan.

Mielenkiinnolla odotan mitä koen kun näemme taas. Onko vetovoima vielä olemassa? Onko meillä enää mitään puhuttavaa?