Todellakin, mitä enemmän mietin asiaa, sitä selkeämpi se on!

Jollakin "kieroutuneella" logiikalla, kai ajattelin saattavani itseni ulos kaapista äidilleni, Hänen avustuksellaan. Joku voisi sanoa, että olisin käyttänyt Häntä sumeilematta hyväkseni, käyttänyt Häntä välineenä tässä rehellisyyden puuskassani. En pysty täysin kieltämäänkään moista näkökulmaa.

Äitini kyllä tietää, että olemme läheisiä Hänen kanssaan, mutta koskaan hän ei ole nähnyt meitä yhdessä. Uskon että, jos minut tunteva ihminen näkisi meidät yhdessä muutakin kuin ohimennen, saattaisi nähdä myös suhteemme todellisen laidan, se on enemmän kuin platonista ystävyyttä. Emme pysty viettämään tunteja samassa tilassa ilman että kosketamme toisiamme. Minä en pysty pidättelemään puhetapaani, katsettani, ilmeitäni, eleitäni. Paljastaisin itseni lopulta, olen tehnyt sen ennenkin.

En voi kuin jossitella. Matka peruuntui Hänen osaltaan. Me menemme Mieheni kanssa. Mutta luulen, että en odota enää äitini tajuavan asian laidan itse. Minun on autettava häntä näkemään.

En tiedä miksi se yhtäkkiä on niin tärkeää. Se vain on.