Heräsin ajatukseen tästä blogista. Loppu on iso sana. Loppu on peruuttamaton ja lopullinen. Onko tämä blogikin loppu? Viimesin postaukseni piti sisällään ajatuksen, että suhde on ohi, kaikki on ohi. Pidin asiaa täysin verrannollisena tähän kirjoittamiseenkin. Mutta en minä ole ohi. Minä olen edelleen olemassa, ehkä hieman kolhuja saaneena ja hämmentyneenä, mutta en ole todellakaan loppu.

Vaikka suhde oli osa elämääni, elämäämme lähes viisi vuotta, ei sen loppuminen muuta sitä mitä minä olen. Olen edelleen se nainen joka kantaa sisällään kykyä ja halua rakastaa. Olen joskus sanonut, että jos tämä suhde ei toimi, pelastu, se on viimeiseni. Elin sillä hetkellä voimakkaassa uskossa siihen, että olen löytänyt sen ihmisen joka on niin täydellinen, kuin ihminen vajavaisuudessaan voi olla. Täydellisin minulle.

Ehkä se hetken niin olikin. Rakkaus ei näe asioita realistisessa valossa. Rakastunut ei näe itseään realistisessa valossa. Täytyy tapahtua jotain todella suurta joka rikkoo illuusion. Se tapahtui minulle. On täysin yhdentekevää mitä tapahtui, vain sillä mitä se toi mukanaan on. Minun oli pakko herätä huomaamaan suhteen todelliset ongelmat. Kaikki ne ongelmat, jotka olin rakkauden värittämin ajatuksin uskonut voittavani. Kaikki ne ongelmat, jotka vähitellen kuluttivat voimavarojani, haalistivat elämänhaluni. En väitä, että yksin suhteen ongelmat olisivat johtaneet tapahtuneeseen, ei todellakaan. Mutta ihminen joka elää tunteella ja lataa kaikkeen tekemiseensä koko tunneskaalansa, voi huomata voimien loppuneen. Raja tulee vastaan ja silloin kaikki pysähtyy. Se voi tuntua lopulta. Se on loppu, sen ajanjakson loppu.